Jos 1990-luku, ja erityisesti sen alkupuoli, oli Disneyn animaatioelokuvien toinen kultakausi, alkoi 2000-luku enemmänkin kierrätyskuparin merkeissä. Yhtiö siirtyi klassisten kertomusten pohjalta syntyneistä ja koko perheelle osoitetuista tarinavetoisista elokuvista pojille suunnattuihin nopeatempoisiin kohelluksiin, joissa irtonaiset vitsit ja itseisarvoisuuteen nojannut scifimäinen vauhtispektaakkeli olivat pääasioita. Riemukas Robinsonin perhe oli tämän kyseenalaisen kehityskulun huipentuma. Perinteisestä käsinpiirretystä animaatioista tietokonetekniikkaan siirtynyt yhtiö putosi tässä aallonpohjassa – kömpelöä materiaalivertausta vielä jatkaakseni – muovitehtaalle.
Lewis on orpopoika, jolla on keksiminen verissä. Katkerasti pieleen menneen keksinnön jälkeen aikakoneella matkustava ikätoveri Wilbur saapuu noutamaan hänet tulevaisuuteen, jossa hänet ottaa vastaan tämän eksentrinen perhe. Joku mustaan pukeutuva luihu kaveri seuraa perässä.
Siinä onkin kaikki, mitä voin juonesta kertoa ilman, että mennään spoilereiden puolelle. Ei siksi, että elokuvassa alkaisi tämän perusalun jälkeen yllättävien juonenkäänteiden sarja vaan siksi, että juoni jää junnaamaan paikoilleen. Elokuva alkaa tutustuttaa katsojaa Wilburin perheen kaoottiseen arkielämään. Kyse on siis siitä sakista, jonka suomennos julistaa riemukkaaksi. Jos joku tosin kuljettaisi kyseisen porukan mielisairaalaan, heidät julistettaisiin vaikeiksi ADHD-tapauksiksi. Elokuva on niin haltioitunut näiden täysin taustoittamattomien ja persoonattomien pahvihahmojen temmeltämisestä, että unohtaa kokonaan juonen edistämisen ja jopa ruudun valtaavien energiapakkausten syventämisen kiinnostavina hahmoina. Wilbur yrittää silloin tällöin saada Lewisin takaisin omaan aikaansa, tasapaksu pahis öykkäröi taustalla, ja Robinsonit alkavat yht’äkkiä vierastaa Lewisia, mutta kaikki motiivit jäävät kivasti kertomatta.
Vasta kun kokonainen tunti tästä puolentoista tunnin hyperaktiivisuustapauksesta on kulunut, alkaa juonenkuljetus jälleen edetä. Luvassa on pari mielikuvituksetonta käännettä, jotka katsoja on jo todennäköisesti ehtinyt arvata muutamaan kertaan edeltäneen vouhotusjakson aikana. Sitten luvassa on suuri loppupeuhaus, jonka jälkeen leffa armeliaasti päättyy. Lopputuloksena onkin tylsä mitäänsanomaton teollinen liukuhihnatuote, jonka opetus ennakkoluulottomasta periksi antamattomuudesta ja uskaliaasta eteenpäin liikkumisesta ei olisi voinut olla päälle liimatumpi, vaikka se olisi lisätty leffaan viikkoa ennen ensi-iltaa. Sisällöttömyydestä vastaavasti seuraa se ongelma, että juonen vähäisistä käänteistä ehtii huomata kaikenlaista valittamisen aihetta. Esimerkiksi aikamatkustuskuvioiden kehittyessä äärimmilleen aikajatkumo näyttää luovan paradokseja vain, jos se sopii elokuvantekijöille seuraavien käänteiden aikaansaamiseksi.
Elokuva yrittää lumota katsojan villeillä ideoilla, loppumattomilta tuntuvilta keksinnöillä ja tulevaisuuden ihmeillä sekä näistä kaikista irtoavilla oudoilla gageilla ja irtosketseillä, joita paiskotaan katsojaa päin armottomalla syötöllä. Mistään laatusutkauksista ei ole kyse. Niinkin hienosta luksuksesta kuin valmisteluosasta ja sen palkitsevasta huipentumasta on vitseiltä turha odottaa. Tämä koohottava lähestymistapa kuvastaakin elokuvan luonnetta hyvin. Minkään asian parissa ei vietetä hetkeäkään niin, että ne saisivat aikaa vaikuttaa: hahmot eivät muutu kiinnostaviksi tai hillitön kuvavieritys mielekkääksi. Uudet kohtaukset vyörytetään kehiin suureen ääneen, mutta niistä puuttuvat muistettavat yksityiskohdat, jotka saisivat uskomaan, että elokuvaan on panostettu enemmän, kuin mitä vähimmillään oli mahdollista. Tämä tekeekin kuvastosta unohdettavan kaikista väreistä ja nopeatempoisesta uudenesittelystä huolimatta. Näin ollen Riemukas Robinsonin perhe jää vaille kiehtovaa kuvastoa, järkevää tarinaa tai muovipinnan henkiin herättävää sielua.
Elokuvan keskeinen opetus kunnianhimoisesta eteenpäin liikkumisesta ja virheistä oppimisesta paljastuu lopussa olevan kotoisin itse Walt Disneyltä, mikä lisännee yhtiön tuotantoa pitkään ihailleiden oksennusreaktiota. Toisaalta onneksi elokuva on itsekin täydellinen esimerkki omasta sanomastaan. Vastoinkäymisestä yhtiö ei lannistunut, vaan pikemminkin lähdettiin uuteen nousuun. Seurannut scifijuoksentelu Bolt löysi itselleen sielun, kuten myös satu- ja sovituskaavaan palanneet Prinsessa ja sammakko, Kaksin karkuteillä ja uusi Nalle Puh -elokuva. Syksyllä videopelimaailmaan sijoittuva Wreck-It Ralph toivottavasti muistaa nämä opit.
