Elokuvateatterin valojen himmentyessä olin täysin epätietoinen siitä minkälainen katselukokemus minua odottaisi. Enpä tainnut olla ainoa, sillä tuskin kukaan kaltaisistani elävän kuvan ystävistä oli osannut (paitsi ehkä ennakkotietojen perusteella) odottaa hyytävää talvimaisemaa suoraan koti-Suomesta.
Elokuva kertoo 15-vuotiaasta Hannasta, (Saoirse Ronan) joka on jäänyt paitsi normaalielämästä intensiivisen salamurhaajakoulutuksensa vuoksi. Tyttö on elänyt alkeellista elämää piilopirtissä isänsä koulutettavana, ja tämän arkeen onkin kuulunut kaikenlaista peurojen tappamisesta tarkkuusammuntaan. Nyt hiljaiselo alkaa tympiä ja tositoimiin olisi päästävä.
Kuten arvata saattaa, mikään ei ole ulkomaailmassa ongelmatonta tytölle, joka on käytännöllisesti katsottuna varttunut tynnyrissä. Vaikka Hanna onkin täysin kujalla siitä kuinka ihmisten kanssa tulisi toimia, tämän onnistuu kuin onnistuukin saada ystävä, joka tietenkin mutkistaa asioita entisestään pahojen tiedustelupalvelu agenttien saapuessa paikalle.
Hanna on kokonaisuudessaan täysin pätevä toimintapätkä, josta ei lähitaistelua puutu. Ylenpalttinen toiminta tuntuukin olevan sekä voimavara että kompastuskivi. Luotien viuhuessa tarina on yksinkertainen ja loppuratkaisu useampaan kertaan nähty. Myös muut hahmot tuntuvat jääneen pahasti Hannan ja tiedustelupalvelu pomo Marissa Wieglerin (Cate Blanchett) varjoon. Niin juonellisesti kuin näyttelijänlahjojensa osalta. Dialogi loisti useissa kohtauksissa poissaolollaan, ja kameratyöskentely oli sekavuudellaan usein lähes päänsärky tasoa.
Elokuva ansaitsee kiitosta muutamista tuoreista ideoistaan (esim. Grimm puisto kuvauspaikkana.) Ja herkullisen yllättävästä soundtrackistaan jota oli ilo kuunnella. Ja vaikka suhteellisen uusi tapaus hollywoodissa onkin, Saoirse Ronan on epäilemättä yksi aikamme kyvykkäimmistä lapsinäyttelijöistä.
