Kickboxer nosti Jean-Claude Van Dammen yhdeksi aikansa suosituimmista toimintanäyttelijöistä vuonna 1989. Pelkästään lähes fyysisyyden piikkiin tehty elokuva sisälsi kumminkin sen ajan vaatimat kriteerit ja elokuva toimi yllättävän monella tapaa. Komeita tappeluita, rankkaa treeniä, syntikkarokkia ja öljyttyjä lihaksia – käytännössä kaikkea mitä 80-luvun tappeluleffa vaati.
Pari vuotta myöhemmin leffa sai täysin turhan jatko-osan, jossa potki telkkariohjelmien taustalla oleva taekwondomies Sasha Mitchell. Välttelin tätä leffaa kuin ruttoa 13 vuotta, koska tämä ei luultavasti tulisi olemaan lähelläkään ykkösen tasoa. No, kun eilen paikallisessa videodivarissa tämä tuli vastaan sopivaan hintaan, niin ajattelin, että mikä ettei.
David Sloan (Sasha Mitchell) on entinen kickboxing-ottelija, joka pyörittää konkurssin partaalla olevaa kickboxing-salia. Ottelemiseen kyllästyneenä hänen on rahapulassa kuitenkin pakko ottaa vastaan ottelutarjous, jonka järjestäjinä ovat kavalat bisnesmiehet Justin Maciah (Peter Boyle) ja Sanga (Gary Hiroyuki-Tagawa). Näiden tarkoituksena on saada David tappelemaan tämän veljen Kurtin murhanneen Thaimaan pelätyimmän taistelijan, Tong Pon kanssa. Jotta Tong Po saisi raukkamaisen tekonsa jälkeen palautettua kunnian perheelleen, on David voitettava. Tong Po tappaa kehässä Davidin ystävän Brianin (Vince Murdocco) ja David janoaa kostoa ja apuun rientää Kurtin vanha opettaja Xian (Dennis Chan). Lopulta David on valmis kohtaamaan Tong Pon ottelussa, jossa vain toinen saa kostonsa.
Odotukseni eivät olleet korkealla, mutta kalmanväreitä sain lisää kuin luin takakannesta elokuvan ohjaajan olevan Albert Pyun (Cyborg, Nemesis). Miehen aikaisemmat työt suorastaan kauhistuttavat jopa huonompien toimintaelokuvien ystäviä, ja samalla linjalla tässäkin mentiin. Väkisin väännetty käsiskin sellaiselta mieheltä kuin David S. Goyer (Blade, Batman Begins) sai tuhat ajatusta liikkumaan päässäni. Noh, jostakin sitä on aloitettava.
Näyttely oli tv-sarjojen tasoa itse kullakin, kuitenkin poikkeuksena Dennis Chanin hahmo Xian herätti jonkin verran myötätuntoa ja hilpeyttä. Sasha Mitchellin suoritusta ei voinut ottaa vakavasti johtuen lähinnä käsiksestä ja ehkä hieman näyttelijän tuntemattomuudesta. Musiikit olivat lähes poikkeuksetta leffan parasta antia. Sankarilliset kasari-rokit ja -balladit herättivät hilpeyttä ja kasarihenkeä.
Taistelukohtaukset olivat todella huonosti toteutettuja. Melko yksinkertainen “koreografia” oli tehty lähes jatkuvilla hidastuksilla ja kamerakulmilla, ynnä näyttämällä sama potku noin viisi kertaa. Muutenkin päätähtien vastustajat olivat vain kaksimetrisiä baariheijareita vetäviä lihaskimppuja, joten uskottavuus kärsii pahasti. Mutta koska tunnen sympatiaa tämän sorttisia teoksia kohtaan, yhden tähden sijaan annan kaksi. Kolmas ja nelososa saavat silti odottaa toiset 13 vuotta.
