Sibelius on niin suuri hahmo, ettei hänestä varmaan saisi kunnollista elokuvaa aikaiseksi kukaan. Ohjaaja Koivusalolla on yritystä, mutta harkintaa puuttuu. Mestarisäveltäjästä kertova elokuva on mitä ilmeisimmin tarkoitettu vientituotteeksi. Juuri sen vuoksi olisi ollut mukavaa, jos Villilän valtiaalta olisi löytynyt… vielä jotain muuta.
Elokuvan alussa Koivusalo esittelee kaikki lempikliseensä, mm. juoksevan pikkupojan ja isot, lentävät linnut. Ehkä hän yrittää oikeasti luoda niillä tiettyä tunnelmaa tai kenties tarkoitus on esiintyä auteurina (hei, come on, oikeat auteurit eivät käytä tunnusmerkkeinään toisten puhkikuluneita kliseitä), mene ja tiedä. Oli kysymys sitten taiteilijatrilogiasta tai ei, sen korostamiseksi olisi voinut käyttää muitakin elementtejä. Tällaisten tunnelmakuvien kohdalla pitäisi muistaa ”kill your darlings”- motto, jonka merkitystä taotaan aloittelevienkin elokuvantekijöiden päähän vähintään tuhatviisikymmentäseitsemän ja puoli kertaa. Mutta Lattomeren Timppahan on itseoppinut elokuvamoguli. Joka tapauksessa elokuvan olisi toivonut olevan houkuttelevampi heti alkumetreiltä. Kylmä totuushan on, että tylsästi alkava kirjakin jätetään yleensä kesken, kun oletetaan sen jatkuvan samaan tapaan loppuun asti.
Elokuvan komeinta antia on sen musiikki. Täyttä Sibeliusta lähes koko äänimaailma. Kun haparoivan alun jälkeen päästään itse asiaan, esiin nousee Martti Suosalon ilmiömäinen kyky olla jälleen kerran elokuvan kantava voima. Tietyltä osalta vähäisistä tiedoista Suosalo on imenyt itselleen kaiken tarvittavan ollakseen Sibelius. Aivan miehen parhaimpiin performanssi ei yllä, mutta hieno se on silti. Myös vanhaa Sibbeä esittävällä Heikki Nousiaisella on pari tilaisuutta loistaa. Loput tärvelee käsikirjoitus, jossa Koivusalo on yrittänyt kehitellä Rentun ruususta tuttua kaavaa uuteen ulottuvuuteen. Se ei oikein toimi.
Suurin osa elokuvan sivuosanäyttelijöistä tekee ihan kelpo työtä. Eräs Hovimäki -sarjasta tuttu kasvo ei vaikuttanut luontevalta – ehkä juuri siitä syystä. Vesa Vierikko taas näytti löytäneensä itsestään uuden puolen. Ainoa esittävät Seela Sella ja Miina Turunen olivat kumpikin… mukiinmeneviä. He sopivat miljööseen mukavasti. Ja miljöö, sehän toimi hyvin, vaikka kovin avaralti ympäristöä ei haluttukaan esitellä.
Vioistaan huolimatta elokuva Sibeliuksesta, tuosta kansallisesta ihmismonumentista, on tavallaan onnistunut. Elokuva ei puuduta, vaan tempaa ajoittain mukaansa miellyttävästi. Se onnistuu vetoamaan ainakin vanhemman väen tunteisiin ja on pakko myöntää, että Koivusalolla on myös ollut muutama nerokas hetki, jopa aiempia elokuviaan useampi tätä tehdessään. Pisteitä voisi siitä hyvästä antaa oikeastaan 3,85 – jos se olisi mahdollista.
