Lars von Trierin ohjaaman Dogvillen kantava voima on kertomisen arvoinen tarina. Elokuva johdattelee katsojan elämän peruskysymysten äärelle. Mikä on oikein ja mikä väärin, entä voiko moraalisesti väärä teko olla jossain tilanteessa oikea? Loppuratkaisu kääntää elokuvan aikana syntyneet moraalifilosofiset johtopäätökset päälaelleen, mutta palkitsee katsojan kihisevällä voittajafiiliksellä.
Dogville ei koreile visuaalisella näyttävyydellä, vaan pyrkii takaisin jonkin puhtaan, riisutun ja alkuperäisen äärelle. Lavasteet ovat äärimmäisen karut. Taloista on piirretty vain ääriviivat, eikä kylän koira Mooseskaan ole kuin kuva lattiassa. Dogville on kuin teatteria videovuokraamon hyllyltä.
Vaikka seinien puuttumisen tärkein tehtävä onkin lavastuksen merkityksen vähättely, sitä on käytetty myös mainiosti tehokeinona. Katsojalla on koko elokuvan ajan harteillaan kiusallinen tirkistelijän viitta. On hämmentävää nähdä ruudulla koko ajan nekin arkiset tapahtumat, joilla ei ole juonen kannalta merkitystä. Kuinka joku lakaisee lattiiaa ja toinen soittaa äänettömästi urkuja. Kun kohtauksen, jossa etualalla näkyy iltapalaa nauttiva perhe ja taustalla väkivaltainen raiskaus, yhdistää kertojan lempeään satusetä-ääneen, syntyy katsojalle niin häiriintynyt olotila, että lavasteiden puuttuminen on sillä perusteltu.
