(Toisessa ja neljännessä kappaleessa löytyy muutamia Night Watchia spoilaavia kohtia.)
Venäläinen Night Watch oli elokuva, joka tuli yllättäen puun takaa, ja puikkelehti kyynärpäätaktiikalla ohi muiden toimintaelokuvien muodostaman pitkän jonon koputtamaan suoraan cooliuden ovelle. Sen sijaan leffan jatko-osa Day Watch marssii kyseiselle ovelle, potkaisee oven sisään, ja rojahtaa sohvalle oluttölkki kädessään. Vaikka edeltäneen vertauksen perusteella kuulostaa siltä, että elokuvilla on eroa kuin yöllä ja päivällä, näin ei asia suinkaan ole. Vaikka panoksia on sitten ykkösosan lisätty, kulkee Day Watch edeltäjänsä tavoin pää pystyssä omia polkujaan.
Ennen kuin Day Watchin maailmaan ryntää suin päin, kannattaa katsoa ykkösosa huolella. Tyylin lisäksi Day Watch on nimittäin suoraa juonellista jatkoa edeltäjälleen. ”Yövartijoihin” kuuluva Anton (Khabensky) etsii poikaansa (Martynov), joka on livennyt vastustajien – pimeyden voimien – puolelle. Henkilökohtaisen merkityksen lisäksi poika on eräs ”Suurista”, joiden voimien avulla pimeyden sotureita johtava Zavulon (Verzhbitsky) saattaa syöstä maailman valtansa alle. Taistelutta eivät valon joukot kuitenkaan ole valmiita maapalloa luovuttamaan, sillä myös heidän puolellaan yksi ”Suurista” – Antonin rakastettu Svetlana (Mariya Poroshina).
Tarinassa on lisänyanssi nimeltä Kohtalon liidun metsästys. Liidulla nimittäin kuka tahansa pystyy hallitsemaan kohtaloaan ja nousemaan vaikka maailman valtiaaksi. Tarina vaikuttaisi siis repeävän jo alussa kahtia – puhumattakaan hahmojen välisten suhteiden ja ylimääräisen murhatutkimuksen sekoittamisesta soppaan. Enimmäkseen nämä tarinalinjat kuitenkin pysyvät ohjaaja Bekmambetovin hallinnassa matkalla kohti tarinan apokalyptistä loppuhuipennusta.
Vaikka suuria voimia on liikkeellä, keskittyy tarina suurille fantasiaeepoksille uskolliseen tapaan yksilöihin. Moskovan kaduilla voimiaan kokeilevat niin tavalliset kaksilahkeiset, kohtalokkaat naishahmot kuin joukkojen karismaattiset johtajatkin. Pääpaino on kuitenkin yksilöissä – piittaamatta siitä, kuuluuko henkilö pimeän vai valon voimiin. Hahmoihin keskittyminen maailmanlopunkin äärellä korostaa näyttelijöiden roolia elokuvan kannalta: heidän taitonsa ovat koetuksella joka hetki. Tämä korostuu Konstantin Khabenskyn näyttelemässä hyvään pyrkivässä Antonissa, jonka on tasapainoiltava poikansa ja elämänsä rakkauden sekä näin ollen hyvän ja pahan välillä. Todellinen ilon aihe löytyy vastapuolelta, sillä pimeitä voimia ohjaava Zavulon on saanut tarinassa edellisosaa enemmän huomiota. Näin ollen paikoin jopa hyytävä Viktor Verzhbitsky pyörii katsojan iloksi (tai ainakin omaksi riemukseni) ruudussa yhä useammin.
Night Watchin tumma sävy on säilynyt myös jatko-osassa. Lumi peittää maan, mutta muuten Moskova on musta. Oma selitykseni asialle on tosin edelleen se, että tunnelman luomisen lisäksi tämä johtuu budjetin pienuudesta: ympäristöä näyttävät yleiskuvat ovat usein ympäripyöreän ilmakuvan puolella. Elokuvan budjetista päästään kuitenkin aasisiltaa käyttäen ällistyttävinä säilyneisiin erikoisefekteihin: maailmanloppu vyöryy päälle uhkaavana, mutta se luotiin vain reilulla neljällä miljoonalla dollarilla. Rahamäärä on sama kuin Night Watchissa siitäkin huolimatta, että meno on yhä korkealentoisempaa. Toimintakohtauksia ei useimmiten voi väittää pitkiksi, mutta tehoa niistä löytyy koko audiovisuaaliselta kentältä. Elokuvan leikkaus sortuu nykyään valitettavan yleisiin epätarkkuuksiin vain harvoin. Musiikkiraidalla hyödynnetään tehokkaasti niin pelkkää pianomusiikkia, selvää heviä kuin sinfoniaorkesteriakin. Tästä huolimatta myös kokonaan musiikittomat kohtaukset ovat merkittävässä roolissa. Musiikki on siis kohdallaan eikä olemassa vain muodon vuoksi jossain siellä päin.
Elokuva ei ole kuitenkaan aivan täydellistä dynamiittia. Leffasta löytyy nimittäin kaksi käsittämätöntä suunnilleen kymmenminuuttista jaksoa, jotka murskaavat jännityksen ja tuhoavat tunnelman lähes totaalisesti, vieläpä silloin, kun tapahtumat ovat todella pääsemässä vauhtiin. Nämä kohtaukset kyllä syventävät draamaa, mutta ovat tosiaan tekemässä sitä aivan väärässä paikassa. Kyseiset kohtaukset kuitenkin karistetaan vikkelästi huikeilla vauhtipätkillä ja näyttävillä trikkikuvilla. Lyhyet toimintajaksot sähköistävät katsojan mielen, mutta perseelle potkimisen lisäksi ne yrittävät potkia aivot paikaltaan. Hahmot nimittäin tekevät, mitä lystäävät.
Tässä on myös yksi elokuvan suurimmista heikkouksista. Muutama selittämätön hienous uppoaisi katsojaan ilman kysymyksiä ja epäuskoa, mutta nyt mikään ei näytä olevan hahmoille mahdotonta, ja siitä Bekmambetov on myös ottanut kaiken irti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun punainen urheilu-Mazda painelee pitkin talon seinää, käyvät katsojan leukaperät lattiassa – niin hyvässä kuin pahassakin merkityksessä.
Day Watch on kuitenkin sitä mitä Night Watchkin oli: konstailemattomuudessaan erinomaista viihdettä. Kompromissittomat ratkaisut ovat kerta toisensa jälkeen hieman ylilyöviä, mutta fantasiaahan tämä elokuva pohjimmiltaan on. Hetkittäisistä suvantokohdistaan elokuva kantaa huipennukseensa asti hienon tarinan voimin. Loppu ei ole aivan kaikkien aikojen hienoimpia, mutta toisaalta se on erittäin kaunis ja Night Watchin aloittaman tarinan arvoinen.
