Itselläni on jo pitempään ollut käytössä internetin suositusten mukaan kursittu lista kaikenlaisista vuosituhannen alkuvuosikymmenen nimekkäämmistä aasialaisista elokuvista, jotka pitäisi ehdottomasti saada hoidettua pois alta vielä tämän vuoden puolella. Breathless ei varsinaisesti ollut tuolla läpyskällä enää kovinkaan korkealla sijalla, olinkin suunnitellut siitä viimeistä eteläkorealaista tälle vuodelle [movie]Okja[/movie]-miehen ohjaaman [movie]Memories of Murder[/movie]in ohella. Koska edellisellä kuitenkin on jo ennestään kokonainen arvostelu, päätinkin vähän priorisoida tälle illalle ja katsastaa tämän tuikituntemattoman, mutta paljon kehutun altavastaajan ensin. Kuka oikeasti tietää minkälainen timantti tästä voikaan paljastua?
Yang Ik-joon tuskin nimenä suoranaisesti puhutteleekaan meikäläistä yleisöä, mutta kyseessä on ilmeisesti kotimaassaan vähän enempikin pätevöitynyt pitkän linjan näyttelijä ja lähinnä suppeasta lyhärituotannostaan tunnettu osa-aikainen elokuvaohjaaja. Ranskalaisen uuden aallon leffat nimenä mieleen tuova Breathless oli maestron ensimmäinen ja tähän päivään mennessä ainut pitkä ohjaustyö; aikoinaan tällä on ollut internetin reaktioiden perusteella jopa jonkinlaista kulttiyleisöäkin, muttei ilmeisesti sittenkään riittävästi Yangin uran urkenemiseksi myös kameran toisella puolella.
Tässä työnäytteessään maestro itse näyttelee paikallisen mafian russellcrowemaista kovakouraista velkojaa, jolla riittää omia sisäisiä demoneja riitapukareinaan. Nyrkkisankari tuleekin heti alkajaisiksi tutustuneeksi ainakin kymmenen vuotta roolihahmoa iäkkäämmän näyttelijän esittämään sisukkaaseen teinityttöön, jonka kanssa tämä alkaa pikkuhiljaa ystävystyä ja kursia umpeen traagisen ja väkivaltaisen menneisyytensä jättämiä arpia. Väkivallan loputon kierre ei kuitenkaan noin vain suostukaan katkeamaan, sen saavat tuta kumpainenkin osapuoli tahoillaan.
Omakustanteeta tuotettu Breathless on puhdas halpisdraama ja sen olematon hintalappu myös harmittavasti näkyy. Suurin osa leffan tapahtumista esimerkiksi sijoittuu samoihin huudeihin, joita vielä kuvataan pitkälti tylsästi samoista kuvakulmista ja samojen muutamien näyttelijöiden kera uudestaan ja uudestaan ilmeisesti itsetarkoituksellisesti ihan suoranaiseen tympääntymiseen asti. Ilmeisesti tämän pitäisi vielä sijoittua pitemmällekin aikavälille, mutta useat hahmot käyttävät Aku Ankka -tyyliin hämmentävästi koko elokuvan ajan täsmälleen samoja vaatteita.
Yangin debyyttihojauksen pahin riippakivi on kuitenkin sen täydellinen tylsyys. Henkilökohtaisesti tämän katsominen olikin pitkälti silkkaa lopputekstien odottelua ja kellon pälyilyä. Muutamien näppärien turpasaunojen ohella mennään melodraaman ja hempeilyn puolelle vain seuraavia turpakäräjiä pohjustamaan, mutta omasta mielestäni ne vähätkin siirapit olisi voitu suosiolla jättää vähemmälle silkan hurmeisen menon tieltä. Ikävä kyllä se varsinainen väkivaltaviihdekin on tässä tapauksessa menty kerralla suhmuroimaan heiluttelemalla kameraa “realistisesti” suunnilleen jokaisen selkäsaunan kohdalla. Tällainen turhauttava ja kyrpiinnyttävä fuckyoumuthafucka-kuvaustyyli pitäisi oikeasti kieltää jollain erityisellä lailla, se ei toimi koskaan.
Tämä on kai sitten jälleen niitä sellaisia katselukokemuksia, jotka saavat epäilemään josko sitä tulikaan oikeasti nähtyä edes samaa elokuvaa kaiken maailman hehkuttajien kanssa. Oman käsitykseni mukaan Breathlessin piti olla joko vain erityisen liikuttava herkistelydraama, väkivaltaisen viihdyttävää äijäilyä tai parhaaseen Kitano-tyyliin vähän kumpaakin, mutta sainkin norsuannoksen erityisvahvaa unilääkettä kauhakaupalla naamariin lusikoituna. Eipä siis tarvitse ihmetellä miksi Yangin ohjaajan ura ei varsinaisesti lähtenytkään tästä kovin kaksiseen lentoon.
