Suomalaiseen valtavirtaelokuvaan voi aina luottaa: elokuvantekijät eivät varmasti laita leffaan mitään, mitä eivät toivoisi mummonsa näkevän. Tutusta ja turvallisesta poiketaan äärimmäisen harvoin, eikä taide- tai genre-elokuvan harrastajalle ole yleensä luvassa ilon aiheita. Silloin harvoin kun kotimaista genre-elokuvaa päästään tekemään isolla rahalla, on tulos yleensä ollut täyttä roskaa.
Suomesta löytyy kuitenkin kymmenin tuhansin elokuvafaneja, jotka diggailevat menneiden vuosikymmenien kauhusta ja toiminnasta. Niin isosta joukosta löytyy myös niitä, joilta löytyy innon lisäksi sekä taitoa että jonkinmoisia taloudellisia resursseja. Kun mukaan kuvioon otetaan vielä tietokoneet ja internet, ei kohtuullisen budjetin ja tarvittavan teknisen osaamsen löytäminen ole täysi mahdottomuus.
The Defiler – Häpäisijä on tässä mielessä tyypillinen 2010-luvun indie-elokuva. Se on varsin hyvännäköinen ja teknisesti onnistunut. Lisäksi se heijastelee viime vuosina laajalle levinnyttä innostusta tehdä 80-luvun VHS-roskan suuntaan kumartelevaa toimintaa.
The Defilerin juonesta ei kannata paljoa kirjoittaa. Vankilassa lusiva domina saa tietää ystävänsä joutuneen pahojen kultistien käsiin ja päättää pelastaa tämän. Karkaaminen ei tuota suurempia vaikeuksia, joten latteita one-linereitä laukova muskelimimmi on vapaa soluttautumaan katujen pohjasakan joukkoon ja teurastamaan irstailijoita, narkkareita ja ammattirikollisia liukuhihnalta.
The Defilerin ehdoton vahvuus on sen ulkoasu. Se tavoittaa erittäin hyvin sen, millaiseksi tulevaisuus 80-luvulla käsitettiin, ja millaisena tämä visio halpojen videokasettien muodossa meille välittyi. Öinen kaupunki on täynnä räikeitä neonvaloja ja rappioituneita nilkkejä. Toisaalta elokuva ei kuitenkaan ole liian itsetietoinen eikä tee jatkuvia silmäniskuja katsojan suuntaan, toisin kuin vaikkapa Kung Fury. Se on melkein kuin aito kasaritoimintaelokuva, eikä vain halpa kopio, jonka tekijät naureskelevat omille vitseilleen. Luojan kiitos The Defiler ei myöskään ole samanlaista digitaalista sumua kuin Iron Sky, vaan tehosteita on tehty perinteiseen tyylin käsityönä.
Asenne on siis kohdallaan ja komeat musiikit nostavat fiilistä entisestään.
Sisältö on kuitenkin paljon heikommalla tolalla. Muskelimimmi Diana Ball sopii päärooliin kohtuullisen hyvin, mutta muuten näyttelijät ovat paria poikkeusta lukuunottamatta mitäänsanomattomia. Pääpahis on kyllä etova, mutta tarvitsisi matalamman ja raspisemman puhetyylin ollakseen uhkaava.
Ehkä suurin ongelma on elokuvan itsetarkoituksellinen mässäily. Tällä en tarkoita sitä, että itsetarkoituksellinen mässäily olisi sinänsä huono asia. The Defilerin tapauksessa mässäily vain on toteutettu kehnosti. Tehosteet ovat kyllä asiaankuuluvan rivon näköisiä ja erilaisia perversioita vyörytetään silmille henkeäsalpaavaa tahtia. Mutta kun mihinkään ei malteta keskittyä, vaan sitten jo kiirehditään seuraavaan kohtaukseen. Aivan kuin tekijät eivät olisi osanneet päättää, jätetäänkö tässä jotain mielikuvituksen varaan vai ei.
Asiaa pahentavat hirvittävän nopeat leikkaukset, jotka luovat elokuvaan rauhattomaan tunnelman ja varmistavat sen, että mistään ei saa otetta. Minkäänlaista jännitystä ei pääse syntymään jo senkään takia, että tarinan sankari on täysin ylivoimainen suhteessa vastustajiinsa. Lopputuloksena on genretietoinen ja omalla omituisella tavallaan tyylikäs elokuva, joka ei satunnaista inhoa lukuunottamatta herätä katsojassa juuri minkäänlaisia tunteita.
