Tenebre oli Dario Argenton hetkellinen paluu yliluonnollisemmista kuvioista takaisin varhaisvuosien perinteisempiin jännityselementteihin. Kansainvälistä menestystä nauttiva amerikkalaiskirjailija Peter Neal saapuu Roomaan markkinoimaan uusinta jännitysromaaniaan Tenebre. Paikan päällä kirjailija sekaantuu tahtomattaan julmaan veritöiden sarjaan, kun lähistöllä liikkuva murhaaja teurastaa nuoria neitokaisia hakien listimisilleen inspiraatiota juuri sattumoisin Tenebresta.
Poliisi ja kirjailija lähipiireineen ovat hätää kärsimässä kun uusia uhreja alkaa ilmestyä hyvää vauhtia käsi kädessä kirjan tapahtumien kanssa. Aina sopiviin väleihin pääjehu myös kähisee uhkauksiaan perinteisesti puhelimen välityksellä. Sama käheä-ääninen, puhelimen kautta häiriköivä mustaan nahkaan syvästi kiintynyt uhkauslappuja lähettelevä ja ties mistä lääketieteellisistä epäkohdista ja arkielämän askareista kiksinsä saava veitsimies on nähty useaan otteeseen useissa muissakin ohjaajan elokuvissa mutta aina yhtä tehokkaana. Samanlaista juonikuviota muuten hyödynnettiin myös hieman muunneltuna Paul Verhoevenin Basic Instinctissä tasan kymmenen vuotta myöhemmin.
Tarina ei ole läheskään aukoton mutta toimii enemmän kuin hyvänä puitteena kaikenmoiselle audiovisuaaliselle tykitykselle. Ohjaajan varsin terävää silmää kokonaisuuden ulkoiselle näyttävyydelle on kehuttu kai jo kyllästymiseen asti mutta aina se on vain pakko mainita Argentosta puhuttaessa. Ohjaaja peilailee elokuvassa myös itsetietoisesti hivenen omaa tyyliään, lesbon feministihaastattelijan tivatessa kirjailijalta selitystä tämän teosten ilmeiseen naisvastaisuuteen. Samasta asiastahan myös ohjaajaa itseään on kritisoitu useaan otteeseen. Tässäkin elokuvassa hehkeät kaunottaret tapaavat loppunsa partaveitsen ja lasiseinien läheisyydessä. Vanhemmasta tuotannosta tämän teoksen erottaakin lähinnä ainoastaan mukavasti lisääntynyt goreilun määrä.. Kirves heilahtaa kalloon enemmän kuin pari kertaa ja elämännesteet suihkuavat sattumoisin puhtaan vitivalkoisille seinämille. Tehosteet ovatkin varsin näyttäviä ja tahattomat koomisuudetkin on onnistuttu välttämään.
Filkan näyttelijät ovat sitä perinteistä kehnon ja välttävän välimaastoa, mutta suoriutuvat kelvollisesti. Suurimman osan tehtäväksi kun jääkin vain näyttävä kuoleminen. Suurimman huomion vie taitava kuvallinen ilmaisu, yhdistettynä Goblinin erinomaisiin scoreihin, onnistuu tavoitteessaan luoda äärimmäisen tiivistä tunnelmaa kotikatsomoon ja tönkkö dialogi omine korniuksineen ei pääse sen pahemmin häiritsemään. Unenomaiset hallusinaatiojaksot ja kameran kanssa taitavasti leikittelevät murhakohtaukset ovat Argentoa terävimmillään, etenkin varsin hurmeinen loppukohtaus, joka on kaikessa mielipuolisuudessaan varsin värisyttävä. Hyvänä esimerkkinä toimii myös kuuluisa ‘Luma crane’ kamera-ajo, jossa murhaaja väijyy talon ulkopuolella. Koko seinästä seinään, katolle ja ikkunasta sisään kohtaushan toteutettiin vain yhdellä ainoalla otoksella. Ja vastaavia riittää. Sivuhuomautuksena voisi vielä mainita että elokuvan apulaisohjaajana toimi muuan Lamberto Bava.
Sanaa “visuaalisuus” tulikin sitten kait jo kaluttua ihan riittävästi. Ehdoton laatugiallo.
nimimerkki: Cuomi
