Käsi ylös kaikki, jotka muistavat ne vallattomat nuoruuspäivät, jolloin koulusta lintsaaminen vaati äidin huijaamista lämmitetyllä kuumemittarilla ja kannoilleen sai rehtorin, joka käy perään kuin Samuel Gerard Takaa-ajetussa. Entä kuka kulutti päivänsä taidemuseossa ja paraatin päätähtenä? Niin, en minäkään, eikä rehtorikaan laittanut kuin hylätyn merkiksi todistukseen.
Vaihdetaan vapaalle, Ferris ei vaivaa katsojan päätä juonella tai tarinalla. Se on kronikka Ferris Buellerin, Tom Sawyer -tyyppisen hulivilin päivästä, jonka tämä pinnaa koulusta. Yksityiskohtaa saadaan Ferrisin monimutkaisesta juonittelusta suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Tähän kuuluu parhaan kaverin, Cameronin (Alan Ruck), ja tyttöystävä Sloanen (Mia Sara) keplottelu mukaan. Enää pitää kyetä takaisin sairasvuoteelle iltakuudeksi ja tehdä se niin, ettei rehtorin onnistu narauttaa poikaa systeemin uhmaamisesta. Läheltä piti -tilanteita riittää kosolti ja klassikkona päällä on isän auto, johon ei saa koskea.
Vaihdetaan vapaalle, Ferris menettää heti kättelyssä yleisöstään sen osan, joka hakee millään tasolla realistista maailmaa. Woody Allenilta mallia ottava päähenkilö tarinoi suoraan kameralle, viettää yhdessä päivässä kokonaisen viikon ja tekee tämän vielä vaihtaen vaatekokonaisuuttakin joka etapilla. Jos tämä uskottavan maailman puute ei järkytä, voi nähdä lähestymistavassa jotain, mitä tietyissä taiteen tulkitsemisen koulukunnissa pidetään hyvinkin taiteellisena: liioitellun, vääristymien värittämän näkemyksen todellisuudesta, jonka naruista vetelee 17-vuotias koululainen kuin parempikin marionetti. Tuntuma takapuolessani ei löydä kosketusta minkäänlaiseen aitoon todellisuuteen, mutta tällainen taiteellisten vapauksien reipas ottaminen voi auttaa sitäkin enemmän sanoman välittämisessä. Ihmiselon hyveet, paheet ja muut abstraktiot voivat käydä dialogia keskenään, kun niille antaa fyysisen muodon. Vähiten tätä peittelee Ihmemaa Ozin kuuluisa roolijako, jossa variksenpelätti kaipaa aivoja, leijona rohkeutta ja peltimies sydäntä. Arvostettu tv-sarja Perhe on pahin (1971-1979) taas käsitteli kiertelemättä kaikkia kuviteltavissa olevia epäkohtia amerikkalaisessa elämänkirjossa, mutta se saavutettiin antamalla konservatiivinen näkökanta jakso toisensa jälkeen perheenpää Archie Bunkerille ja liberaali vävypoika Mike Stivicille. Pidemmän päälle hahmot alkoivat muistuttaa enemmän poliittisia vakaumuksia kuin moniulotteisia ihmisiä, mutta valittu tyyli ajoi asiansa.
John Hughes ei toki ollut kaikkein todenmukaisin elämän kuvaaja edes The Breakfast Clubissa, joten sinänsä realismin puute ei tule uutena. Ero on siinä, että The Breakfast Clubin suljettuun tilaan lyöty joukko hylkiöitä antoi edellytykset rajulle persoonien törmäykselle. Sen elokuvan viesti on myös jotain, mitä useampi jäljittelijä ei tunnu tajuavan vuosikymmeniäkään myöhemmin. Kumpikaan elokuvista ei kuitenkaan välttynyt Hughesin vajavaisuuksilta käsikirjoittajana, joihin kuului tietty rakenteen huteruus. Hänen tyylilleen liiaksikin ominaista oli lätkiä sopiviin rakoihin jokin fundamentaalinen ydinajatus, jota tarinan ja juonen heikko koherenssi eivät kuitenkaan tue. Suurimman osan Vaihdetaan vapaalle, Ferrisinkin kohtauksista voisi vaihtaa kronologisessa järjestyksessä keskenään muuttamatta juurikaan mitään. Erityisen katkeraksi katselu käy viimeisessä kohtauksessa Ferrisin ja Sloanen välillä. On selvää, että Hughes yrittää musiikin ja dialogin kautta rakentaa merkityksellisen romantikkoon vetoavan huipentuman kuitenkaan ansaitsematta sitä. Se on niin hatarasti pohjustettu, ettei sillä ole merkitystä. Samaan lokerikkoon menee Ferrisin sisko Jeannie (Jennifer Grey), joka on leffan aluksi kateellinen veljelleen, mutta myöhemmin löytää itsensä suuteloimasta Charlie Sheenin kanssa. Mikä yhteys kahden asian välillä on on täysin oikeutettu kysymys.
Selkeimmän dramaturgisen arkin kokee Cameron, joka elämäänsä ahdistuneena aikoo kerrankin kohdata isänsä, jota kohtaan tällä on antipatiaa. Tietysti vakuuttavampaa olisi, jos laiminlyövästä perheestä jankuttamisen sijasta ei laiminlyötäisi visuaalisen kerronnan ehdotonta hyvettä – “näytä, älä kerro” – mutta Cameronista saa joka tapauksessa elokuvaan sen parhaan tarttumapinnan. Ferris on se, keitä me haluamme olla, ja Cameron se, keitä olemme. Ferrisin omat vanhemmat ovat herttaisia ja välittäviä ja täysin Ferrisin sosiopaattisen vedättämisen vankina. Hän on niin suosittu, että koko koulu on huolissaan tämän huhutusta sairaudesta. Miksei Cameron ole tarinan keskiössä on täysin oikeutettu kysymys.
Elokuvan suosio hahmottuu hetkellisesti Ferrisin laulaessa Beatlesiä paraatissa ja juurikin vierestä katsovan Cameronin silmien kautta. Ferris ei ole ihminen, vaan ilmiö: tiivistymä kaikista ihmisistä, keillä on alituisesti homma hanskassa ilman hetkenkään epäilystä itseen. Jatkuvasti parhaan kuvakulman valitseva ja oikeaan svengiin editoitu episodi on kuvaannollinen versio siitä. Ei ole ihmekään, että internet on auttanut yleisöä faniteorioiden pariin, joiden mukaan koko seikkailu olisi Cameronin kuviteltu pako omasta ahdingostaan. Onko tämä totta vai ei, se antaisi kaikkine aukkoineenkin kummasti selkeämpää muotoa elokuvalle. Todennäköisin selitys on silti, että Vaihdetaan vapaalle, Ferris vetoaa haluun nauttia vapaudesta ja haistattaa auktoriteetille. Uhmakasta juuri teinimäisellä tavalla, mutta vailla syvyyttä tai perustelua. Näin jää myös vaikutelma, että John Hughesilla on jotain hyvää, mitä kirjoittaa, mutta ei kykyä miten.
