TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONENKÄÄNTEITÄ PALJASTAVAA KUVAUSTA, JOTEN LUE OMALLA VASTUULLA.
1960-luvun alku synnytti Matti Kassilan toimesta maahamme tukun mustavalkoisia rikoselokuvia. Komisario Palmu -elokuvien välissä valmistunut Tulipunainen kyyhkynen on Palmuja selvästi vakavahenkisempi, film noir -vaikutteinen teos. Idea elokuvaan syntyi Kassilan näkemästä unesta, ja Juha Nevalainen viimeisteli tarinan käsikirjoitusmuotoon.
Tulipunaisen kyyhkysen tyylilliset esikuvat ovat mm. Alfred Hitchcockin sekä Fritz Langin tummissa elokuvissa. Juoni elokuvassa on lähes kaikkien hyvien jännityselokuvien tapaan melko yksinkertainen: iäkkäämpi lääkäri Olavi Aitamaa saa kuulla, että hänen vaimonsa tapailee toista miestä. Aitamaa lähtee vaimonsa perään kaupunkiin, ja matkan aikana hän itse ihastuu mystiseen punatukkaiseen (vaikka tätä ei mustavalkofilmiltä näekään) naiseen. Lopulta Aitamaa joutuu syyttömänä murhaepäilyn alaiseksi, ja hän pakenee etsiäkseen oikean murhaajan.
Jännittävä juoni on Tulipunaisessa kyyhkysessä ensiluokkainen, mutta samaan tapaan maamme rikoselokuvahistoriasta tuskin löytyy yhtä tehokasta tunnelman kehitystä: tästä on kiittäminen ohjaaja Kassilaa. Erityisesti huomio kiinnittyy äänityöhön sekä musiikin käyttöön, joka sopiviin väleihin annosteltuna tukee filminauhalla nähtävää tunnelmaa. Myös kamerankäyttö sekä kaupungilla tapahtuvissa takaa-ajoissa että tiukemmissa yhden tai muutaman henkilön rajauksissa antaa elokuvalle sopivan jännitteisen perusvireen. Ajankuva on samalla tallentunut filmille jälkikäteen tarkasteltuna kiintoisalla tavalla: mm. eräs katumainoksista esittelee tuolloin ajankohtaista Täällä Pohjantähden alla -romaania.
Olavi Aitamaan rooli jäi Tauno Palon viimeiseksi elokuvaesiintymiseksi: uraansa Palo jatkoi tämän jälkeen teatterissa sekä tv-tuotannoissa. Myönnän, etten ole nähnyt kuin murto-osan Palon elokuvarooleista, mutta omissa kirjoissani juuri Tulipunainen kyyhkynen on jäänyt mieleen hänen hienoimpana roolityönä. Palon ei edes tarvitse puhua saati käyttää kertojaääntä, vaan hänen tuskansa ja sisäinen maailmansa välittyy elokuvan katsojalle pelkkien eleiden kautta. Vaikka kaikki elokuvassa limittyykin Palon roolihahmon ympärille, tekevät sivuosanäyttelijätkin muistettavaa työtä. Erityisen kiehtovaksi osoittautuu Helen Elden esittämä arvoituksellinen ”Ritva”: harvoin valkokankaalla nähdyn Elden roolihahmo hurmaa kauneudellaan, mutta myös hahmon tummemmat sävyt nousevat elokuvan edetessä pintaan. Myös Risto Mäkelä tekee elokuvan kesto huomioiden lyhyen, mutta mieleenpainuvan roolin äreänä poliisina.
Tulipunainen kyyhkysen ainoa kyseenalaisempi ratkaisu on sen loppu. Elokuva lainaa loppukäänteensä melko suoraan eräältä kansainväliseltä jännäriklassikolta. Ensikatselulla loppuratkaisu voi ärsyttää, ja ratkaisuna se edustaakin ehkä vihatuinta tapaa lopettaa tarina. Kaikki hyvä, mikä elokuvassa on, luultavasti jää kuitenkin katsojan mieleen, ja tyylikästä rikoselokuvaa osaa arvostaa. Kun Tulipunaisen kyyhkysen katsoo uudemman kerran muistaen lopun käänteen, elokuvasta osaa nauttia paljon paremmin, ja viimeistään uusintakatseluilla se lunastanee katsojan silmissä paikkansa yhtenä kotimaisen jännityselokuvan suurimmista klassikkoista.
