Elokuva-alan opiskelu on osoittautunut useassa otteessa yllätyksellisen palkitsevaksi. Opit katsomaan miljoonien dollareiden hintalapun omaavia tehosteiloitteluita teknillisemmästä näkökulmasta, alat arvostaa taloudellisesti haasteellisia, mutta sitäkin intohimoisemmin läpikäytyjä tuotantoja omina esimerkkeinään taiteesta ja vaikeuksien voittamisen monumenteista. Jaat ajatuksia kanssaopiskelijoittesi välillä, luoden kontakteja, vertaillen genrepreferenssejä, haluja ottaa kantaa painaviin kysymyksiin omilla, uniikeilla kerrontatavoilla.
Näet myös elokuvia, joiden tulkitseminen on hiukan normaalia hankalampaa. Elokuvia, joiden kategorisointi olisi haaste itsessään, kirsikkana luovan järjettömyyden ja kuohuavan ajatusvirran aiheuttaman kaaoksen kakussa. The House oli tällainen kokemus. Minun pitäisi kiittää puolihulluja koulutovereitani siitä, että he soivat tämän elokuvan minulle katsottavaksi. Olen oppinut jotain uutta. Olen nähnyt värien ja epilepsiaa aiheuttavien kuvanvaihdosten silmiä raastavan poltteen, tuntenut kuinka yksinkertainen juoni onnistuu repimään tajuntaani aukkoja pahemmin kuin Volter Kilven Alastalon Salissa, varronnut henkisesti uupuneena hetkeä, jolloin elokuva viimein päättää heittää pyhkeen kehään ja päästää valloilleen ne viimeiset ohjaajan psyykkeen purkaumat, alitajunnan hunnun alla piilevät sommitelmat, joissa Japanilaiset Yokait ja muut henget tuovat jo valmiiksi saranoillaan vaappuvan kerronnallisen esiripun räjähtäen alas.
Eli mistä the House sitten kertoo? Talosta, jossa kummittelee. Talosta, jossa kummittelee ja johon seitsemän japanilaista lukiolaistyttöä tekevät kesälomareissun toivoen, ettei elokuva hyvin epämääräisestä alkuskenaariosta huolimatta muunnu genremuureja murtavaksi pink filmiksi.
Mikäli vaaditte edelliseen termiin yleissivistävää valistusta, googlatkaa omalla vastuulla.
Mistä voin edes puhua kun juonikin on kaikessa ohuudessaan kelvoton kantamaan kokonaista kappaletta tässä kirjoituksessa? Hahmot? Seitsemän tyttöä, joilla on stereotyyppisemmät persoonallisuudet kuin seitsemällä kääpiöllä: Kung Fu-niminen tyttö, joka osaa tapella, Proffa-nimikkeellä toimiva silmälasipäinen älykkö, syömäri nimeltä Mac, koska Steakhouse olisi ollut liian ilmiantava. Kaiken taustalla pyörii Gorgeous-nimisen, persoonattoman päähahmon täti, kummitustalon omistaja, joka laukoo viisauksia keskusteluistaan kahvipannujen, lieden ja sohvien kanssa, samalla kun tapahtumien nexus on demoninen kissa ja tätä spiritualistisena kanavana käyttävä, kuollutta puolisoaan odottava naisen haamu. Jo tämän lauseen ääneenluku pitäisi olla merkkinä siitä leukaluun putoamisesta, jota tämä tuotos aiheuttaa.
Se kaikki outous, jota olen tästä elokuvasta manannut lauseiksi on kuitenkin vaikeaa selittää, sillä se on puhtaasti sidonnainen visuaaliseen tuotantoon. The Housen tuotantohistoriaa päältä hiukan tutkittuani, yksi fakta tuli eteen useimmiten. Elokuvan tuotantotalo, Japanin filmiteollisuuden jättiläinen ja Godzillan synnyttänyt kehto Toho halusi saada markkinoille oman vastineensa 1970-luvun megahitistä ja kesäisten blockbustereiden kanta-isästä Tappajahaista. Jostain kumman syystä tämä johti Tohon ottamaan yhteyttä Nobuhiko Obayashiin, eksperimentaalista kuvankerrontaa käyttävään avant-garde-filmintekijään, jonka outojen lyhytelokuvien jälkeen tämän suurimmat ansiot olivat amerikkalaisten Hollywood-näyttelijöiden tähdittämät tv-mainokset. Chiho Katsuran kirjoittama käsikirjoitus tuntui monen tuottajan mielestä järjettömältä, mutta Obayashi otti haasteekseen tuoda tuon järjettömyyden ruudulle.
Obayashi teki mahdottoman. Hän antoi järjettömyydelle fyysisen muodon, värin ja kuvan, filmin ja kelan. Obayashi teki the Housen.
Kuvitelkaa mattamaalaus joka toisessa kuvassa. Kuvitelkaa tämän mattamaalauksen hämmentävä olemassaolon askarruttavuus jokaisen katsojan, elokuvantekijän ja jopa Kalliopen kyseenalaistaessa tätä luovaa ratkaisua. Enkä tarkoita tämän olevan viehättävä tyyliratkaisu kuin kabuki-teatterissa. Visuaalinen kädenjälki ja tuotantoarvo lähentelee enemmänkin Teletappeja. Ei, Pikku Kakkosta. Ei herranjumala, Pikku Kakkosessa oli tätä enemmän järkeä. Pilvet eivät liiku. Japanilaisen mytologian Bakeneko ja Nukekubi pyörivät ruudulla sydämestä ottavan blue screenin ja liitukynän arvoisen erikoisefektibudjetin voimalla. Tyttö leikataan paloiksi huonolla Chroma Keyllä. Kissan muotokuva oksentaa verta yrittäen upottaa tytöt. Hyvä jumala, en saa henkeä. Piano syö tytön. Toinen likka tappelee lentäviä puuklapeja vastaan, eikä edes välitä sellaisista pikkuseikoista kuin satanistiset polttopuut. Mattamaalaus on edelleen kaksiulotteisempi kuin ensimmäinen Mario. Tähtileikkaus ympyröi tytöt vihreällä chroma-hohteella heidän hypellessään portaikossa käsi kädessä. Ei enää, armoa. Leikkaustyö muistuttaa kahden sekunnin montaasiklippejä sateenkaaren kaikista väreistä. Lamppu syö tytön. Varjele, olen tulossa hulluksi. Mies yrittää pelastaa tyttöjä ja hän tykkää banaaneista. Hän muuttuu kasaksi baananeita. Kasalla banaaneita on miehen aurinkolasit ja hattu. Tytön äitipuoli näyttää keskisormea fysiikan laeille. Äitipuolen vierellä kulkee aina dramaattinen tuuli haromassa tämän hiuksia ja huivia. Sivuteemana häärii Japanin atomipommi-iskut. Kuollut rakas. Ruumiillinen possessio. Alaston tyttö. Rinnat. Sakkoliha. Amatöörinäyttelijät. Banaani. Ei banaania. Jääkaapissani on vain päärynä.
AAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHH!
…
Voisin käydä läpi jokaisen adjektiivin suomen kielestä, mutta mikään ei riittäisi kuvaamaan sitä mitä the House minulle näytti. Voisin yrittää muodostaa jokaisen mahdollisen oksymoronin, mutta mikään niistä ei soveltuisi edustamaan sitä aistien liikennevalotonta risteystä, jossa the House sijaitsee. Voisin kävellä kuunvalossa yksin metsässä, ihastellen tähtiä ja nähdä kuinka yhdessä väläyksessä kuu laskeutuisi taivaalta ja personifikoituisi eteeni kauniina Pandiana, ja the Housessa olisi silti edelleen enemmän kakofoniaa ja visuaalista pandemoniaa verrattuna suoraviivaiseen mahdollisuuteen siitä että kuun jumalatar ilmestyisi polulleni.
Outoa kyllä, kaiken turhautumiseni ja suoraan sanoen vessoja tukkivien pelkotilojen jälkeen, toivon että ihmiset katsovat tätä elokuvaa tulevaisuudessakin. Se on muisto oudolta ajalta, oudolta mieheltä, joka etsi omaa ääntään. Elän ikuisesti siinä mielessä, että jos edes yksikin ihminen on elokuvasta nauttinut, elokuva on ollut tekemisen arvoinen. Obayashi sai tilaisuuden seurata omaa ääntään, hän ei yrittänyt lelliä katsojia, sai pitkän uran ja sitä myöten paikan elokuvahistoriassa. The House sisältää sentään hetkiä, jotka ovat teknillisesti kauniimpia, kekseliäämpiä ja yleisesti katsoen paremmin toteutettuja kuin useat nykypäivän elokuvat. Juonellisesti keskivertokin elokuva voi muuttua taideteokseksi kunhan vain asialle pistetään hullu visionääri, jonka aikaansaannokset huomioidaan vielä neljänkymmenenkin vuoden päästä pimeässä koululuokassa, jossa muutama kajahtanut elokuva-alan opiskelija katsoo parhaaksi altistaa kollegansa osalliseksi sitä samaista hulluutta, josta kumpuaa se filmin läpi puskeva, seuraava suuri tarina järjettömyydestä ja neroudesta.
Ja jos yksikin ihminen siitä tarinasta nauttii, on sekin ollut tekemisen arvoinen.
