Teknisesti elokuva on huippuluokkaa.

18.3.2005 22:11

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Dead Poets Society
Valmistusvuosi:1989
Pituus:128 min

Kuolleiden runoilijoiden seura on nk. “laatudraama”. Sellainen on eeppinen teos (vaikkei välttämättä pituudeltaan), josta kaikki pitävät ja jota muistellaan jälkeenpäin, jos ei tärkeänä, niin ainakin suurena tapauksena elokuvan historiassa. Laatudraama sisältää myös suuria näyttelijäsuorituksia ja monesti myös kaunista ympäristöä. Laatudraamoja ei yleensä kritisoida.

Elokuvan juoni sijoittaa tapahtumat Welton Academyyn, arvostettuun sisäoppilaitokseen 50-luvun lopun Amerikassa. Uusi lukukausi, uudet oppilaat. Pojille pidetään tervetuliaistoivotus koulun saarnaussalissa, eikä alku lupaa ollenkaan hyvää. Tai siis lupaa toki, tilastot kertovat entisten oppilaiden huippusaavutuksista, joten tulevaisuus pitäisi olla jo puoliksi pedattu, kun oli tarpeeksi onnekas päästäkseen “Helltoniin” opiskelemaan. Vaan yksityiselämälle saa sitä vastoin heittää hyvästit, tai oikeastaan elämälle ylipäätänsä. Opisto turvaa kuriin ja perinteeseen, jotka rajaavat kylmästi pois luvan omaan ajatteluun. Pojista tulee menestyviä lääkäreitä tai lakimiehiä ja sillä siisti.

Joku sentään on eri mieltä. Tämä joku on uusi englanninopettaja, John Keating (Williams), joka vie poikia hyvin eriskummalliseen suuntaan. Se hullu oikeasti luulee, että oma ajattelu on hyve, jota pitäisi opettaa nuorisollekin. Vanhemmat, äärikonservatiiviset opettajat eivät lämpene asialle ollenkaan. Oppilaat sen sijaan ovat mielissään, ja saavat uutta potkua elämäänsä. Neil (Leonard) innostuu tylsän opiskelun sijaan näyttelystä (isukki ei tykkää), menestyneen veljensä aiheuttamien ennakko-odotusten musertama Todd (Hawke) oppii relaamaan vähän ja Knox (Charles) saa itseluottamusta niinkin paljon, että lähtee valloittamaan jo varatun cheerleader-typykän sydäntä. Niin ja Charlie (Hansen)… eipä edes puhuta Charliesta. Joka tapauksessa, poikien äkillinen innokkuus itsenäisyyteen suututtaa monia, enimmäkseen juuri näitä tiukkapipoisia opettajia ja vanhempia. Kukahan sitten saakaan tästä vihat päälleen?

Leffoista puhuttaessa monen korvaan tämmöinen varmasti räsähtää pahasti, mutta menköön: teknisesti elokuva on huippuluokkaa. Robin Williamsin näyttely varastaa show’n aina kun hänelle vain annetaan siihen mahdollisuus, vaikka nuorempi sukupolvikin suoriutuu puhtain paperein. Kuvaus on kaiken ylistyksen arvoista ja etenkin maisemat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan kauniita, tapahtui niissä sitten jotain tai ei. Ja se käsikirjoitus… niin tosiaan, se käsikirjoitus.

Tässä tuleekin perinteinen laatudraaman ongelma. Niitä ei tehdä erilaisiksi. Laatudraama on laatudraama, jos se yrittäisi olla jotain erilaista, se ei enää olisi laatudraama. Siksi ensinnäkin tarinankerronta kärsii pahasti, eikä se nouse laadullisesti lähellekään leffan ulkokuorta. Elokuvan sanoma, “ole aina oma itsesi ja ui valtavirtaa vastaan”, hakataan katsojan päähän lekalla, aivan kuin oletettaisiin, ettei sitä kukaan muuten huomaa. Hyvät liberaalit jyräävät, pahat konservatiivit pääsevät puolustamaan kantaansa vain kun pitää vastata jotain hätäisesti keksittyä Keatingin lanseeraamiin vapauden aatetta levittäviin lauseisiin. Minkäänlaista vastakkainasettelua tai pohdinnan mahdollisuutta ei synny, kaikki etenee tiukasti draamakäsikirjan mukaan (pakkohan sellainen on olla olemassa). Turhaa ajattelua ei siis pääse syntymään sen enempää kuin keskiverrossa lauantai-actionissa.

Tarinan lisäksi tavanomaisuudesta kärsivät myös hahmot. Olisi kenties liioiteltua haukkua niitä stereotypioiksi, mutta se ei olekaan suurin ongelma. Suurin ongelma on se, että ne eivät kehity, jos ei laske niitä pakollisia “olin ahdistunut, mutta Keating opetti minut ajattelemaan Oikein” -vivahteita. Tästä taas seuraa se, että hahmot alkavat käydä yhdentekeviksi. Jos draama ei tarjoa mielenkiintoista tarinaa, eikä mielenkiintoisia hahmoja, mitä se tarjoaa? Niin, laatudraamaa.

Aiemmasta saattaisi saada sen kuvan, että mielestäni liberalismissa on jotain väärää. Ei toki. Siitä vain, tehkää elokuvia vapauden tärkeydestä tai oman ajattelun vaikutuksesta elämän laatuun, mutta älkää missään nimessä antako sen olla tavallista. Ellette sitten halua tehdä laatudraamaa.

nimimerkki: Aleksanteri

Arvosteltu: 18.03.2005

Lisää luettavaa