Usealta taholta sain aikanani käskyjä katsoa Lars von Trierin elokuvia. En sitten tiedä teinkö väärin, mutta menin ostamaan sokkona Dogvillen, enkä ole sen koommin von Trierin elokuviin koskenut. Mahdollisesti olisi voinnut aloittaa siitä “Breaking The Wavesista”…
Täten käyn esittämään eriävän mielipiteeni.
Dogville on sinänsä hassu tapaus. Käsikirjoitus itsessään on loistava. Juonessa on hyvät lähtökohdat, hahmot ovat rujon inhimillisiä, tarina etenee loistavasti ja dialogikin toimii, mutta kokonaisuus töksähtää täydellisesti teknisiin seikkoihin. Mainittakoon ensiksi kahdesta pahasta se pienempi, eli kameratyöskentely. En sitten tiedä miten tämän asian artikuloisin, mutta jostain syystä kamera vaikuttaa kovin steriililtä. Ei-elokuvamaiselta jos sen nyt sitten näin ilmaisisi.
Toinen asia josta tahtoisin elokuvaa moittia on lavasteet. Tai siis niiden (lähes) täydellinen uupuminen. Vaikka olenkin kaikenlaisen Indie-taiteen ja “elitistisen avant-garde -paskan” vankkumaton puolustaja, niin kyllä se kuuluisa raja johonkin on vedettävä. En tiedä miten kuvailisin Dogvillen lavasteita niin, että lukija siitä jotain tajuaisi. Ne ovat… “Karut”. Ymmärrän kyllä mitä niillä on haettu, mutta kun se ei vain toimi. Karut ja erilaiset lavasteet on kyllä jo nähty, tosin 84 vuotta ennen Dogvilleä ekspressionistisessa kauhuklassikossa Tohtori Caligarin Kabinetissa. Olisivat sieltä päästä hakeneet inspiraatiota, niin ehkäpä ei olisi menty näin pahasti metsään. Ovathan lavasteet varmasti osa “taiteellista kokonaisuutta”, mutta eihän sen nimissä nyt ihan kaikkea tarvitse tehdä. Niin kuin ei myöskään tarvitse raiskata lapsia yksilönvapauden puolesta.
En sitten tiedä kumpi on elitistisempää, pitää vai olla pitämättä Dogvillestä, (huomatkaa tässä vaiheessa revikkaa kirjoittajan pakkomielle tähän “aatteista” jaloimpaan) tahtoisin kuitenkin varoittaa virkaveljiäni katsomasta tätä elokuvaa. Arvostelun kirjoittelua aloittaessani olin aikomuksissani antaa elokuvalle kaksi tähteä, mutta muistaessani loistavan loppukohtauksen päätin antaa elokuvalle vielä puolikkaan pojon. Dogvillessä on käsikirjoituksen ja näyttelemisen puolesta ainesta loistavaksikin elokuvaksi, mutta koko homma kaatuu pseudo-artistisiin lavasteisiin. Olen puhunut.
