Aaro (Uusivirta) on mato, ja sehän tarkoittaa, että hän on luomakunnan alinta kastia. Jopa tuhatjalkaiset nauravat madoille. Eikä siinä kaikki, sillä madoksi Aaro on yhtä jännittävä ja tyylikäs kuin läjä multaa parketilla. Mutta Aaro ei anna sen lannistaa. Hän haluaa discohileeksi, parkettien partaveitseksi ja supertähdeksi. Ilman kavereita homma ei kuitenkaan onnistu, joten Aaro päättää kasata bändin. Sen kanssa Aaro lähtee elämänsä keikalle, voittamaan kovatasoista musiikkikilpailua. Mutta pureeko discomusiikki kehenkään enää?
Tanskalaisten ja saksalaisten tekijöiden yhteistyönä valmistama animaatio on ulkoisesti paremman näköinen kuin odottaa saattaisi. Madot luikertelevat notkeasti ja tanskalaisvaikutteiset miljööt näyttävät mukavilta. Mutta se käsikirjoitus… Yli kymmenenvuotiaille Discomadot ei tarjoa oikeastaan yhtään mitään. Ei vitsin vitsiä, ei nokkelia juttuja, vain vanhoja discohittejä. Ne on kuultu niin moneen kertaan, ettei Paula Vesalan ja Olavi Uusivirran antamissa uusissa tulkinnoissa ole muuta mielenkiintoista kuin se, että ne kuulostavat yhtä hyviltä kuin alkuperäisetkin.
Discomadot on oikea valinta, jos pitää löytää kiva ja harmiton leffa alle kouluikäiselle, Teletappi-iän ohittaneelle muksulle. Vielä ykkös- tai kakkosluokkalainenkin siitä saattaa tykätä, mutta sitä vanhemmalle elokuva on melko varmasti tylsä ja totuttuja kaavoja mateleva tapaus. Mikä ärsyttävintä, Aaron ja kumppanien vastavoimana toimii osaltaan Aaron oma äiti, josta on kirjoitettu niin vanhakantainen täti, että oikein pahaa tekee. Toinen suuresti ärsyttävä seikka elokuvassa on Idols-henkisen kilpailun hehkutus. Pikkulapsille on aiemminkin tehty näitä tähdeksitulotarinoita, mutta olisi hienoa, jos niiden joukossa olisi edes yksi sellainen, jossa tähteys ei lopulta olisi missään tapauksessa maailman upein juttu. Discomadot ei todellakaan ole se elokuva. Mutta, kuten sanottua, hyvännäköinen elokuva se silti on.
