Mitä tapahtuu, kun Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa (tai jos pistetään kukkahatut päähän, niin kutsuttakoon sitä nimellä Eikä yksikään pelastunut) ja teinikauhu kättelevät reilun kymmenen tunnin ajan? Kyllä, Harper’s Island on oikea vastaus. Sen sijaan Mainitse joku laatusarja? -kysymykseen sama sanapari ei kelpaa vastaukseksi.
Harperin saaren kohdalla pahat sanaset eivät kuitenkaan johdu esimerkiksi tarttuvuuden puutteesta. Kierolla tavalla ihmismieli halajaa kovastikin saada varmistetun ratkaisun teinimurhamysteerille ja jakso jaksolta tuo into kasvaa. Ongelma piilee siinä, että kun vain tuon jännityksen vuoksi on antanut sata ällöratkaisua ja epäonnistunutta tiivistystä anteeksi, ja lopulta huomaa itse pääjekun olevan kaikkea muuta kuin onnistunut, niin paha mielihän siitä jää.
Harperia ei voida myöskään syyttää siitä, että se kohtelisi isoja tähtiään silkkikäsinein, sillä osa isoista nimistä pääsee ruumispinoon nopeastikin. Oikeastaan liian nopeasti, sillä puolet hahmoista jää auttamattoman ontoiksi täytepalasiksi mysteerin polulle. Lisäksi käsikirjoittajan tarve änkeä joka ikinen kauhuklisee mukaan alkaa hiljalleen kääntyä rasitteeksi. Eikä se henkilögalleriakaan mikään unelmien täyttymys ole. Vai miltä kuulostaa seuraava lista: Liikaa hymyilevä köyhä unelmasulhanen, tämän mallinmitoissa oleva morsian, morsiamen kitupiikki miljonääri-isä, pettävä äitipuoli, isän kiero yhtiökumppani, sulhasen friikki tatskaveli, vähän spookysti käyttäytyvä pikkutyttö, morsiamen menneisyyden hairahdus, sulhasen naispuolinen bestis, joka on vuosia paennut Harperin murhahistoriaa, kyseisen naisen duunari-ex, brittiaksenttia jauhava nössömies, tämän hottis tyttöystävä, komea naistenkaataja, tummahipiäinen rastapää ja se sympaattinen Lostin Hurleyn mieleen tuova pullukka.
Poimipa siitä sitten murhaaja… muistaen ulkopuolisen teloittajan mahdollisuuden.
Liian ADHD:ksi leikattu Harper’s Island ei jää millään tavalla historiaan, mutta omat ansionsa sillä on. Näinä outoina pikaviestimien aikoina useiden – yleensä nuorten naisihmisten – tilatekstit ja kahvitaukokeskustelutkin tuntuivat tasaisin väliajoin kirkuvan Harperin kauheudesta tai yöunien menemisestä. Moista en hyvällä tahdollakaan voi allekirjoittaa, mutta kaipa kaikki kolmetoista jaksoa ihan fiiliksellä läpikäyneenä täytyy myöntää, että television surkeasta perustasosta Harper’s Island nostaa päätään. Mutta vain siksi aikaa kunnes murhaa itse itsensä.
