Orja-armeijaansa Persiasta kohti Eurooppaa ja sivistyksen sydäntä, Hellasta eli Kreikkaa marssittava jumalkuningas Kserkses koputtelee jo valtakunnan portteja, kun riitaisten kaupunkivaltioiden edustajat vielä vääntävät kättä siitä, pitäisikö niiden yhdistyä kamppailemaan valloittajaa vastaan vai ei. Militantin Spartan viisas kuningas Leonidas kohtaisi mielellään nousevan uhan ase kädessään, mutta kuten niin usein historiassa, uskonto ja poliittinen kähmintä sotkevat miesten hommat ja lopputulemana Leonidas löytää itsensä strategisesti taistelupaikaksi valitusta Thermopylain solasta ympärillään vain kolmensadan lähimmän soturinsa muodostama henkivartiokaartinsa sekä muutaman tuhatta vapaaehtoista naapurikaupunkien viikonloppusotilasta. Vastassa on miljoonapäinen hirmuarmeija, mutta kapeassa solassa taistellessa hyökkääjien ylivoima yhtäkkiä menettääkin merkityksensä…
Tarina on tuttu historiantunnilta ja lukuisista dramatisoinneista. Tarina uhrauksesta, rohkeudesta, velvollisuudesta ja sen täyttämisestä. Tarina sodasta, kunniasta, tarina miehistä. Se on hyvä tarina, ja sen symboliarvo on valtava. Minulle Thermopylain taistelusta kertovat teokset ovat aina olleet ennemmin voimaa antavia ja vertauskuvallisia fiilistelyjuttuja kuin suoria puheenvuoroja nurkkakuntaisen nationalismin puolesta. Vanha viisaus sanoo, että on helppoa olla rohkea, kun ei ole mitään pelättävää. Tämänkaltaiset ikiaikaiset stoorit jakavat muistutusta siitä, että joskus se rohkeus punnitaan. Ja oli kyse kohdallasi mistä tahansa, universaalisti vaikka miten vähäpätöisestä jutusta ikinä, jos et silloin pidä linjaa, miten voit katsoa aamulla peiliin?
Rudolph Matén vuoden 1962 -versio kolmensadan tarinasta oli pitkään lähes unohdettu teos, kunnes Frank Millerin sarjakuvaan perustunut, Zack Snyderin ohjaama pläjäys samasta aiheesta näki päivänvalon 2000-luvulla. Sarjakuva-alaa 80-luvulla ravistellut ja sitä entistä synkemmille vesille vienyt Miller taas on nimennyt Matén filmin yhdeksi suurimmista temaattisista innoittajistaan, eli ympäri käydään, yhteen tullaan. Sinällään leffan tuntemattomuutta ei tarvitse kauheasti päivistellä; se on puhtaasti aikakautensa tuotos, ja tuona aikakautena tällaisia ison rahan miekka ja sandaali -spektaakkeleita tehtailtiin liukuhihnalta. Lisäksi se ei ole yhtä massiivinen tai supertähdillä ladattu kuin vaikka Ben-Hur, Kymmenen käskyä tai Spartacus. Lisäksi siitä puuttuu kokonaan raamatullinen aspekti, joka noihin aikoihin nosti ainakin kahden edellämainitun hypen potenssiin.
Ja jos rehellisiä ollaan, ei The 300 Spartans muutenkaan ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin genren todelliset kovat luut. Jos Kymmenen käskyä on paikoin teatterimainen ja patsasteleva, tämä leffa on välistä jopa saippuaoopperamainen. Näyttelijöiden ohjaus on juuri niin jähmeää kuin vain näissä vanhoissa epookkileffoissa voi, ja dialogi on paikoittain suoraan kalkkunatehtaalta kilotavarana ostettua. Nuoren spartalaissoturin ja tämän mielitietyn päälleliimattu traaginen rakkaustarina on turhuudessaan omaa luokkaansa ja historiankirjoitusta vedellään surutta uusiksi, tai ainakin turhia mutkia oiotaan vakaalla kädellä.
Spartalaisupseerien kypärät on lainattu vasta parisataa vuotta myöhemmin kuvioihin ilmestyneiltä roomalaisilta (rivimiehillä on sen sijaan melko korrektit varusteet, ja sentään näillä sotureilla oli kypärät, päinvastoin kuin Snyderin version tangoissa taistelleilla hormoonihirmuilla :D), kuuluisa taistelumuodostelma, falangi, jossa jokainen soturi suojasi kilvellään miestä vierellään ja muodosti näin rikkumattoman, vahvan ja vaarallisen muurin, on järjestetty aivan päin honkia tai itse asiassa vain korvattu perinteisemällä ja suojattomammalla avorivillä. Lisäksi filkassa on vielä ehkä kaikkien anakronismien kuningas; tekijät halusivat ehdottomasti kuvata autenttisilla tapahtumapaikoilla, mutta eivät ottaneet huomioon sitä, että rantaviiva Thermopylaissa on siirtynyt persialaissotien päivistä eroosion myötä aika törkeästi eri paikkaan, eikä filmissäkin hehkutettu strateginen huippupaikka, kapea sola, näin ollen näytä ollenkaan kapealta tai itse asiassa edes solalta :-D.
Mutta mitäs pienistä. Filmissä on nimittäin jotain taianomaisen vangitsevaa ja ikiaikaista, jotain, mikä saa ainakin allekirjoittaneen palaamaan sen pariin yhä uudestaan ja uudestaan. Tietysti isossa osassa on itse tarina ja sen temaattinen vahvuus, mutta olisi epäreilua olla analysoimatta pitemmälle. Maté löytää teemoistaan kerronnallaan olennaisen, alleviivaa hyvät hetket hienosti ja kuvaa toimintaa mainiosti. Käytännössä puolet pätkästä muodostava taisteluvaihe on varhaista actionfilmiä hienoimmillaan ja esimerkiksi taistelu Kserkseen ”Kuolemattomia” vastaan menee iholle, suorastaan maistuu raudalta ja vereltä. Tässä auttaa ehdottomasti Geoffrey Unsworthin huikea kameratyöskentely. Lyhytikäiseksi jääneellä CinemaScope-tekniikalla vangitut laajakuvat ovat todella, siis todella komeaa katseltavaa ja sellaisia kuvauksellisia mestariteoksia kuin 2001: Avaruusseikkailu ja Teräsmies filmaamassa ollut Unsworth tuo tekniikan lisäksi mukaan taiteellisen panoksensa. Upea kuvaus tarjoaa mahtavat puitteet eeppiselle tarinalle, ja luo köykäisyydet alleen moninkertaisesti peittävää suuruudentuntua, jota filmin loputtua jää kaipaamaan lisää.
Toinen esillenostamisen arvoinen asia ovat näyttelijät. Vaikka mukana ei ole Charlton Hestonia, Yul Brynneriä tai muita aikakauden supernimiä, on rooleihin löydetty kovan luokan ammattilaisia, jotka heikosta draamanohjauksesta huolimatta hoitavat hommat kunnialla. Richard Egan on loistava kuningas Leonidas. Hän maalaa hahmostaan suoraselkäisen ja vahvan, mutta myös haavoittuvan ja inimillisen kuvan. Lähes jokaisessa kohtauksessa mukana oleva Egan omistaa tämän leffan ja nostaa sen tasoa parilla laakilla aivan heittämällä. Kserksestä näyttelevä David Farrar on sopivan niljakas ja suuruudenhullu, säteillen kuitenkin samalla jäljittelemätöntä aristokratiaa. Lisäksi täytyy vielä mainita kissamaisen raivokas Anne Wakefield, jonka Artemisia kulkee tavallaan turhaa, mutta varsin viihdyttävää ja lisämaustetta tarjoavaa, jo sinällään perusteltua sivujuonta.
300 Spartalaista ei ole täydellinen elokuva, eikä objektiivisesti ajateltuna edes genrensä parhaimmistoa. Se on kuitenkin sydämellinen ja tunteisiin vetoava, temaattisesti sekä symbolisesti vahva ja hyvin näytelty sekä tyylikkäällä toiminnalla ryyditetty leffa, joka ainakin meitsillä paranee joka katsomiskerralla. Uskallan sanoa yhtään häpeilemättä, että vaikka pätkä on oikeasti aika keskiverto ja terätön, se on ehdottomasti yksi omia, henkilökohtaisia suosikkejani. Jotkut leffat vaan klikkaa jollain metatasolla enemmän kuin toiset. Jos et ole koskaan nähnyt tätä filkkaa, suosittelen kokeilemaan, koska 1) se ei ole ollenkaan huono ja 2) se saattaa klikata sinulle jopa samalla tavalla kuin minulle, jolloin löydät itsellesi uuden vaalittavan elokuva-aarteen.
”Molon labe. Come and get them!”