Jengipomo ja periferiasta mönkinyt nousukas Napo (Rod Steiger) oli aika karsismaattinen ja pomotti sujuvasti Ranskana tunnettua koplaa. Aika keikkuvasti asemassaan oleva kunkku LuisCaoza18 (Orson Welles) viisaasti suuntasi takavasemmalle Napon ollessa Napo ja hänen onneksi Napo oli suututtanut monta muutakin jengiä riekunnoillaan ja kiukkuisesti Napoa ärsyttänyt Wellingtonin herttua Arska (Christopher Plummer) johtaa pikahätäisesti muodostunutta liittoa Napon lopulliseksi nitistämiseksi sotakentällä. Rähinä käydään Waterloossa historiallisin tuloksin ja savuttavin pyssyin.
Dino De Laurentiis oli melkoisen taitava ja sai jopa Rautaesiripun takana kyräilevän Neuvostoliiton innostumaan historiallisesta teraepokista missä Napoleon Bonaparte laulaa uransa joutsenlaulun. Paikallista huipputaitoa edustava Sergei Bondartšuk ohjaa englanniksi (isoimmat markkinat) toteutettua rellestystä missä Napoleon aloittaa sadan päivän loppuhuipennuksen uralleen sotilaana ja valtiomiehenä. Luvassa on pari tuntia äärimmäistä epokkia Puna-Armeijan antaessa miesvoimaa ja kenraali Blücherin (Sergo Zakariadze) toimittaessa tarvittua vahvistusta joka on uhkaavasti pukeutuu mustaan.
Rod Steiger on Napoleon Bonaparte, yllättävän maanläheinen kenraali joka ennen kaikkea arvostaa ammattitaitoa ja pitää väkipakolla viedä pois hävityltä taistelukentältä. Christopher Plummer on äärimmäisen aristokraattinen Wellingtonin herttua jonka peribrittiläinen tyyneys ei koskaan petä ja Sergo Zakariadze on sääliä tuntematon saksalainen ja jokseenkin neuvostoliittolaisen ohjaamassa leffassa sellaista voi odottaa. Ohuesti, mutta selkeästi luonnosteltujen komentajien lisäksi leffassa on vakuuttavan rumia veteraaneja Napoleonin vanhassa kaartissa ja siloposkisia rummuttajapoikia (ihan oikeasti) joita kaikkia telotaan tykistötulella. Näihin elämää suurempiin rooleihin on saatu juuri sopivia naamoja ja vähempää ei voi odottaa teraluokkaiselta epokilta.
Silmäkarkkia on luvassa mielettömiä määriä tykkien jylistessä ja ratsuväen rynnäköidessä rähinään ja draamaakin on luvassa Wellingtonin odottaessa ja Napoleonin pyrkiessä ratkaisuun rajallisessa ajassa. Jopa taistelun ja kyttäämisen itsensä aiheuttama stressi pääsee esiin sotilaiden murtuessa ja senkin kuvauksessa on myötätuntoa. Suuret poliittiset ja henkilödraamaiset ulottiuvuudet jäävät taustalle varsinaisen rähinän ollessa pääosassa ja se on toteutettu aivan titaanisella spektaakkelimuskelilla. Harmi vain että pelkkä spektaakkeli ei riitä todella kestävään elokuvaan ja sen takia oikeudenmukainen arvosana jää antamatta.
