Rankan juhlinnan täydentävänä krapula aamuna satuin katsomaan yhden jakson tätä paljon puhuttua House of Cardsia. Oli vanha kaveri suomesta kylässä ja se siinä ylisti tätä Washingtonin kuninkuuspeliä. Istahdin sohvalle mitä jännittävimmässä olotilassa ja hetken kuluttua olin jo myyty. Tänään kaatui ensimmäinen tuotantokausi. Ajattelin kirjoittaa vähän ajatuksia.
Kaikille tietämättömille House of Cards on siis Netflixin ensimmäinen alkuperäissarja. Tarina on viiltävä kuvaus politiikan karuudesta, miksei myös kauneudesta. Valtapelin keskellä seurataan Francis Underwoodin koitosta pääosin yksinkertaistettujen vatipää poliitikkofiguurien joukossa. Franky on vuosien kokemuksella koulittu kameralle kyynisyyksiä puhuva kongressiedustaja. Pelureiden peluri. Hän tietää mitä haluaa. Raha ei ole valtaa, vaan valta on valtaa kertoo protagonistimme. Kaikki on osa peliä. Chippien kokonaismäärä ei määrää mitään. Frank bluffaa. Ja bluffaa. Odottaa oikeaa hetkeä. Ja taas bluffaa. Hän ei vaikuta narsistilta, vaan simppelisti rakastaa peliä. Kukaan ei saa päästä hänen ihon alleen. Vaimokin sitä yrittää.
Claire Underwood tietää myös mitä haluaa. Toisaalta hänen koitoksensa sarjassa ovat lähinnä painimista tunteiden kanssa. Claire tapaa vihaisen naisen hautuumaalla, kodittoman origami taiteilijan, lapsia ja valokuvataiteilijaa, joka osaa elää hetkessä – wau. Puolisoilla on sopimus päämäärästä. Tie johtaa kohti Washingonin Eldoradoa, mutta mutkia tulee matkaan. Ihmiset ovat heikkoja, on sanoma, jota alleviivataan kernaasti jaksosta toiseen. Frank ei koeta painia heikkouksiensa kanssa, vaan kääntää niitä voitoiksi. Hän on kaiketi mukanihilisti, joka uskoo itseensä ja äklöää muita. Välillä luulen, että häneltä löytyy myötätuntoa, mutta seuraavassa jaksossa kaikki on taas päälaellaan. Mikä onkaan oikeaa ja väärää. Uskonto on tärkeä teema sarjassa. Kyse on auktoriteeteistä. Kyse on vallasta.
House of Cardsin tuotantoarvo hipoo pilviä. Washington on kaunis, tunnelma on omaperäinen ja korttipeli on nerokasta. Näyttelijäsuorituksissa loistaa mukava lukema itselleni ennalta täysin tuntemattomia nimiä. Michael Kelly, Kevin Spacey, Robin Wright ja Kate Mara parhaimpina. Toki mukana on myös täysin mitään sanomattomia suorituksia. Tavallaan syytän tästä käsikirjoitusta ja oikeastaan koko sarjan ideaa. Hahmojen on oltava vaahtomuovia. Tämä on Kevinin show. Tervetuloa murskajaisiin.
