Joka sarja ei jaksa porskuttaa ensimmäistä kauttaan pidemmälle. Amerikoissa menestymisestä taistellaan joskus niinkin hampaat irvessä -tyyliin, että sarja kuolee jo pelkästä yrittämisestä. Donald P. Bellisarion Quantum Leapia eli Aikahyppyä ei voi liiasta yrityksestä juuri syyttää, ei ainakaan sarjan ensimmäisen kauden kohdalla. Parhaimmillaan sen meininki on rentoa kuin kumikana.
Monista muista tieteissarjoista poiketen Aikahyppy pysyttelee kohtalaisen etäällä tieteestä. LOSTin ja 4400:n kaltaiset nykysarjat ovat pullollaan elementtiä, joka Bellisarion sarjassa vielä näyttäytyy 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tyyliin kepeänä ja mukavana. On olemassa kohtalo, joku suurempi voima, Hän, joka määrää siitä, mihin kussakin jaksossa joudutaan.
Sarja starttaa tieteellisellä kokeella. Tohtori Sam Beckett (Bakula) testaa kehittämäänsä aikahyppylaitetta, mutta koe epäonnistuu. Beckett menettää muistinsa ja havahtuu menneisyydestä itselleen vieraan miehen ruumiissa. Tulevaisuudesta käsin häntä pystyy auttamaan höveli kollega Al (Stockwell), mutta pelkän hologrammikuvan muodossa. Ajan myötä heille selviää, että kaikessa ei olekaan kyse harmillisesta sattumasta, vaan Samin pitää korjata menneessä vikaan menneet asiat ja sitten hän pääsee hyppäämään toiseen aikaan. Mihin aikaan ja kenen ruumiiseen Sam päätyy, se ei ole sarjan hahmojen vallassa. Näin seikkailu vie mennessään sekä Beckettin että katsojan.
Aikahypyn päätähtien, Bakulan ja Stockwellin yhteispeli on luontevaa. Broadwayltä löydetty Bakula on raamikas heppu, joka näyttää yhtä vähän tutkintoja kahmineelta tohtorilta kuin tekotukka aidolta. Bakulan miellyttävä piirre on, että hän kykenee silti vaivatta esittämään sekä läpeensä kilttiä tohtoria että henkilöä, jona tohtorin kulloinkin pitäisi esiintyä (simppeliä?). Entinen lapsitähti, ja Oscarienkin makua kokemaan päässyt Stockwell on hologrammi-Aliksi ehkä liiankin lihaa ja verta, mutta se – kuten moni muukin sarjan pikku ongelmista – jää toiseksi sukkelalle sanailulle ja juonenkäänteille, joita Aikahypyllä on tarjota.
Ensimmäisen kauden parhaimpia jaksoja on totta kai sen aloittava kaksiosainen pilotti Genesis. Sen tapahtumat ovat pohjana kaikelle sille, mitä jatkossa tapahtuu. David Hemmingsin (!) ohjauksessa ei ole moittimista, hän tekee tästä populäärifiktion palasesta helposti nieltävän ja hauskankin kokemuksen. Bakula panee roolissaan heti parastaan, mitä sopikin toivoa mieheltä, jonka tv-historiassa oli ennen tätä sarjaa pari löyhkäävää floppia.
Genesistä seuraava Star-Crossed on valitettavasti vain keskitasoinen jakso. Siinä Sam hyppää college-opettajan ruumiiseen vuoteen 1972 ja kohtaa yllättäen entisen ihastuksensa, Donnan (Teri Hatcher). Vietnamin sotaakin sivuava osa luiskahtaa hössötykseksi, jossa tarina etenee kuin nikotteleva ankka. Siitä seuraava jakso, The Right Hand of God onkin taas mahdollisesti ensimmäisen kauden hienoin – ainakin tarinankerronnan puolesta. Kun tohtori Beckett hyppää sopupelejä pelaavaksi nyrkkeilijäksi, jakson voi kuvitella etenevän hyvinkin kliseisesti. Sen enempää pieleen ei kuitenkaan voisi arvata.
Double Identityssä päästään vuoteen 1965 ja gangsterimaailmaan. Osa on kauden hauskimpia, sillä italiantaidoton Beckett joutuu tietysti eläytymään italiaanoksi, jonka pitäisi osata sekä tappaa että laulaa. Tältä pohjalta hupia riittää koko jakson ajaksi. Vähemmän hauska, mutta varsin viisaasti käsikirjoitettu The Color of Truth kuljettaa Samin ensimmäistä kertaa ei-valkoihoiseen ruumiiseen. Vuoteen 1955 sijoittuva tarina käsittelee rasismia. Bakula muuntuu yllättävänkin uskottavasti vanhukseksi, jonka ei sallita istua valkoisten kuppilassa. Kuten The Right Hand of Godissa, ei tässäkään osassa sorruta ihan niihin pahimpiin kliseisiin, joita aihepiiri tarjoaisi.
Ensimmäisen kauden päättää film noir -henkinen Play It Again, Seymour. Siinä Samin on selvittävä hengissä Bogartilta näyttävänä yksityisetsivänä. Elinkamppailun sivussa hänen pitäisi selvittää partnerinsa kuolintapausta. Jakson miljööt ovat yhtä kiehtovan oloisia kuin Casablancan. Play It Again, Seymour viittaakin useamman kerran vanhan lurppanaaman leffoihin. Vaikka osan juonikuvio on turhan mutkikas alle tunnin ohjelmaan, siitä on paha olla kokonaan pitämättä. Miten voisi, kun tarinassa on pienenä sivuhenkilönä pikkupoika Woody Allen (Kevin Mockrin) ja kohtalokasta kaunotarta tulkitsee antaumuksella Claudia Christian (Babylon 5:n Ivanova)? Tästä on hyvä jatkaa toiselle kaudelle.
Sarjan ensimmäinen kausi on kahdeksan jakson mittainen (pilottia tosin on esitetty tv:ssä kahtena jaksona, koska sen kesto on 89 min).
