“Tervetuloa Westworldiin, aikamme viihtyisimpään, modernimpaan ja jännittävimpään teemapuistoon! Tämä on paikka, jossa mikään EI VOI mennä vikaan. Täällä EI VOI käydä kuinkaan…” Ja kuinkas käykään: hetkeä myöhemmin veri roiskuu, lupaukset vedetään pöntöstä alas ja kaaos on irrallaan!
Kuten tässä vaiheessa voi jo arvata, asialla on Jurassic Parkiin lähes saman idean myöhemmin jalostanut Michael “Teknotrilleri” Crichton. Uransa alkutaipaleella, ja tarkalleen ottaen juuri läpimurtoleffansa kohdalla, Crichton tarjoilee jo tuttuja jekkuja: Velociraptorit ehkä puuttuvat, mutta toisaalta Yul Brynnerin jäätävästi tulkitsema asemies taitaa olla monille raptoreitakin totisempi ilmestys.
Westworld eli kotimaisella kielellä Tappokone on monellakin tapaa merkittävä leffa ja tietyllä tapaa aikaansa edellä. Teos ei pelkästään saanut Crichtonia itseään luomaan historiallista dinosaurushelvettiä viittätoista vuotta myöhemmin, vaan myös Terminaattorin tekijät ovat myöntäneet elokuvan olleen aikamoinen inspiraation Arskan esittämälle tylylle ja leffakansalle niin tutulle hemmolle. Myös teknisellä sektorilla Crichtonin ryhmä otti (haparoivan) ensiaskeleen ja toi tietokone-efektit virallisesti elokuviin. Tosin voidaan olla montaa mieltä siitä, kuinka hyvin leffan lyhyet efektipätkät toimivat ja kuinka paljon hyvää tietotekniikka lopulta on tuonut elokuvalle.
Mm. Sergio Leone –faniksi tunnustautuva lääkäri/antropologi/kirjailija/käsikirjoittaja/ohjaaja Crichton on katsonut länkkärinsä melko tarkkaan ja ammentanut scifisoppaan tarvittavat kapakkamäiskeet. Alkuhapuilua on toki nähtävissä etenkin kameroiden osalta ja kankeuttakin on ilmassa ennen kuin roboräminä räjähtää käyntiin. Ennio Morriconen kaltaisen maestron musiikit olisivat tehneet hyvää tuotannolle, mutta nyt on tyytyminen Fred Karlinin epätasaisesti soivaan taustaraitaan.
Näyttelijätyö on suoraan seitkytluvulta – jokainen päättäköön mielessään onko se hyvä asia. Richard Benjamin kasvaa varjoista sankariksi nopeampaa tahtia kuin hänen mursunviiksensä ja James Brolin tukee hyvin taustalla. Paremmin koomikkorooleistaan tuttu Alan Oppenheimer pyyhkii hikeä naamaltaan projektin John Arnoldina – jos vertaus JP:hen sallittaneen – ts. siis huolestuneena teknikkona. Naisosasto jää ohueksi, ruutuun pärähtää vain ohkaistakin ohkaisempia ja uhkeatakin uhkeampia robonaisrooleja. Vaan eipä tuo haittaa, sillä leffan suurin voimavara (aikoinaan niin originaalin survivor-tarinan lisäksi) on Yul Brynner. Yul esiintyy leffan tappokoneena täsmälleen samassa asussa kuin mitä vuoden 1960 Magnificent sevenissä (Seitsemän rohkeaa miestä) ja varastaa show’n itselleen. Leffassa jo 58-vuotiaan venäläissyntyisen tähden silmät kiiluvat ja suupieli pysyy samassa julmassa ilmeessä tilanteessa kuin tilanteessa, niinpä moista “cooliutta” voidaan ansiosta tituleerata asenteelliseksi äijäilyksi.
Tappokone ei ole nimensä mukaisesti mikään totaalisen brutaali teurastuspätkä, mutta asennetta piisaa yhden hienon puolitoistatuntisen verran – jos ei enemmänkin. Crichtonin tuotantoa tunteville meno ei ole mitenkään yllätyksellistä, mutta hyvänä lämppärinä teos toimii äijän myöhemmille oivalluksille (mm. JP, Kultajuna ja Aikamatkan miekankilisyttelyistäkin nähdään jo esimakua). Ja täytyyhän se myöntää, että robowestern on ainakin omaperäinen genre.
PS. Tappokone nähdään kankailla jälleen parin vuoden sisällä, kun Tarsem Singh (The Cell) ohjaa leffasta 2k-remaken.
