Alejandro Amenábarin elokuvassa Agora (2009), kuvataan Aleksandrian kaupungissa muinoin elänyttä tiedenaista nimeltä Hypatia. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta se kuvaa tapahtumia taiteen keinoin, vapain siveltimenvedoin. Mielestäni tämä onkin taideteokselle sovelias konsti kuvata historiallisia tapahtumia – etenkin sellaisia, jotka tapahtuivat lähes pari tuhatta vuotta sitten.
Viisas Hypatia kuvataan elokuvassa kauniina, vakavasti filosofiaan (=tieteeseen) suuntautuvana naisena. Hän opettaa nuoria miehiä, jotka aivan ilmeisesti ihailevat opettajaansa, tunnustaapa eräs hänelle rakkautensakin julkisesti. Hypatia rakastaa tietoa, maan tapojen mukaisesti avioliitto merkitsisi hänen tiedenaisen uransa loppua. Niinpä jatkaakseen uraansa, hänen on elettävä naimattomana, siveänä naisena, vaikka ottajia olisi. Elokuvan ehkä kauneimmassa kohtauksessa nuori orja saa silitellä Hypatian jalkoterää hänen nukkuessaan. Hypatia ei tätä edes huomaa, taistelujen aikanakin hän pohtii tähtitiedettä ja planeettojen kiertoratoja.
Iso osa elokuvasta käsittelee toista aihetta, kristinuskon nousua Rooman valtakunnassa. Elokuvan alussa Aleksandria kuvataan kaupunkina, jossa valtaeliitti palvoo vanhoja jumalia, kun taas kansa on alkanut kääntyä yhä laajemmassa määrin kristinuskoon. Myös juutalaisuus on huomattava uskonto kaupungissa. Elokuvassa kristinuskon eteneminen kuvataan väkivaltaisena tapahtumana ja kristityt ihmisinä, jotka asettavat tarkoituksen keinojen yläpuolelle. Mielestäni tämä näkökulma, olipa sen historiallinen todenperäisyys mitä tahansa, aika tavalla sotkee Hypatian tarinaa. Olisin mielelläni nähnyt tarinan ennemminkin kuvauksena siitä miten hankala naisen on ollut saada ajatuksiaan kuulluiksi miehisessä maailmassa. Vielä makeammalta olisi maistunut lemmentarina muinaisilla mausteilla. Uskonnollisuuden vahva läsnäolo ei toimi elokuvan vetovoimalle edullisella tavalla.
Elokuvan puitteet, sen lavastus, puvustus ja musiikki ovat minun makuuni ihan ok tasolla.
