David Lynchin nimi vilahtelee taustavoimissa. Monissa paikoin puhutaan kiertelemättä kulttistatuksesta. Cabin Fever? Mielenkiintoista. Trailerikin lupailee hyvää: Kasa nuoria metsässä. Lihaa nylkevä virus. Taitavan ahdistavia väläyksiä sairaalan käytäviltä ja mökkihöperöinnistä. Hmm. Vaikuttaa mielenkiintoiselta, muttei lopulta olekaan.
Myönnetään: ohjaaja Eli Rothilla on silmää. Leffan ensivaikutelma on mukavan rosoinen ja tyylitajuisen punasävyinen. Ensimmäinen puolisko tahdittuu Badalamentin scoren siivittämänä mukavan rauhallisesti, eikä lievän teinimäinen rällästelyasenne juuri haittaa. Mutta sitten porukkaa alkaa toden teolla sairastua, ja… Cabin Fever vetää tahallaan överiksi. Liian överiksi. Meininki muuttuu kauhusta puolikomediaksi hirvittävän jyrkästi; epäuskottavasti. Välillä onkin vaikea sanoa, onko kohtausten koomisuus tarkoituksellista. Hyvänä esimerkkinä järkyttävän tukan omaava blondi karatepoika, joka tahtoo pannukakkuja ja huitoo sen jälkeen käsillään typerästi. Öh?
Leffan roolisuoritukset eivät jää kummoisiksi, mutta casting on oikeastaan aika onnistunut. Remmi osaa juosta pakoon ja näyttää edustavan kauhistuneilta, eikä Cabin Feverissä juuri muuta tarvitse – kunhan tissejä vilahtelee ja vaara vaanii. Hohhoijakkaa. Sivuhahmoista on rakennettu viimeisen päälle friikkejä, mikä alkaa pidemmän päälle jurppimaan.
Hehkutuksen jälkeen Cabin Fever oli täysin erilainen leffa kuin odotin. Sulattelunkaan jälkeen siihen ei silti osaa suhtautua vakavasti, sillä kokonaisuus hapuilee liikaa. Jos verisyys ei tee tiukkaa, kieli poskella –kauhistelu saattaa kuitenkin viihdyttää kaveriporukkaa pienessä hiprakassa. Ehkä.
Ai niin, loppukohtauksen päättävä puujalka sukeltaa muuten syvälle. Bäääd.
