“Just kun Sä aattelit että ois turvallista mennä takaisin veteen, ni silloin… huih! Leuat on täällä taas”. Siinäpä ne Jaws II:n syvällisyys, viihdearvo ja juonikuvio hyvin pitkälti ovat. Vuonna 1975 Peter Benchleyn kirjasta suoraan valkokankaiden kauhuksi ampaissut peto on jälleen Amityn rannoilla ja pistää paikallisten leukaperät kalisemaan pelosta. Katsojalla todennäköisempi syy moiseen kalinaan lie leffan tyhjänpäiväisyys ja tahaton höperyys.
Roy Scheider esittelee ykkösosan tapaan vakavaa ilmettään kaupungin virallisena poliisimies Brodyna, mutta muuten päähahmojen osalta on siirrytty “teinimpään” suuntaan. Haisyöttiporukkaan on kelpuutettu iso katras (aikuisten varoituksia vastaan kapinoivia) nuorukaisia kuten miss Amity sekä tämän perää(n) kuolaavat supernörttipojut tyylikkäine silmälaseineen ja teennäisine dialoginpätkineen. Myös herra Brodyn poitsu kuuluu isänsä kieltoja kaihtavien joukkoon ja on keskeisessä osassa laimeassa eloonjäämistaistossa.
Pneumaattinen hairobotti ei onnistu herättämään kummempia fiiliksiä kostonjumalan osassaan. Vetten mörököllin ruokahalu ainakin on ihan hihitystä herättävää luokkaa. Kun vielä nuorisojengi velmuilee ruudulla tyhjänpäiväisesti, saa Scheider aka Brody toimia yksin verestä punaiseksi värjäytyvän meriveden suolana. Joutuupa Brody jopa potkituksi virastaan ja housutkin kastuvat kaikessa tiimellyksessä – meriveteen siis.
Tappajahai II on tarkalleen sitä, mitä titteli antaa odottaakin: tyhjästä ilmestyvän jättiläistappajan temppujen uusintaa vailla järkeä taikka punaista lankaa (tosin muuten punaista väriä piisaa). Eikä sitä originaaliteoksen loistokkuutta löydy edes naaraamallakaan. Loppukohtauksessa ehkä kipinöi ja palaa, mutta ei siinä järjenleimahduksia sentään nähdä. Pienenä plussana mainittakoon leffan kulttistatus surkeuden ruumiillistumana – muutamalle sketsille kelpaa nauraa pariinkin otteeseen.
