Halloween on pienelle Douglas ”Dougie” Whoolylle (Alexander Brickel) vuoden kohokohta. Poika ei malta odottaa, että pääsisi siskonsa kanssa karkki vai kepponen –kierrokselle. Parasta on kuitenkin äidin (Amanda Plummer) tekemä puku. Äiti on puettanut poikansa ”Satan’s little helper” -videopelin pohjalta. Dougie pelaakin taukoamatta ja haaveilee siitä, miten hienoa olisi oikeasti päästä auttamaan saatanaa.
Sisko tulee kotiin (Katheryn Winnick), mutta hänellä on mukana poikaystävä, josta Dougie ei pidä laisinkaan, vaan on ihan varma, että koko Halloween on pilalla.
Dougie ei kuitenkaan ehdi pettyä pitkäksi aikaa, kun löytää huomattavasti parempaa Halloween seuraa, itse saatanan. Tai siksi Dougie naamariin pukeutunutta henkilöä luulee. Poika kysyykin heti innoissaan pääsisikö saatanan apuriksi? Hahmo nyökkää ja verinen seikkailu voi alkaa.
Elokuvan juoni on ihan hillittömän pähkähullu. Hihittely ja yököttely vuorottelevat elokuvan edetessä. Tempo on melkoinen, kun Dougie ja saatana rymistävät ympäri pientä Bellin saarta kepposet mielessään.
Poika luulee elävänsä tietokonepeliä, eikä oikein tajua tilanteen realistisuutta. Hän alkaa havahtua kepposille vasta siinä vaiheessa kun he saatanan kanssa osuvat pojan kotiin.
Hahmo saatana maskin takana on ihan ykkönen. Mies ei puhua pukahda, mutta maski on niin täydellinen valinta ettei puhetta kyllä tarvitakaan, ja hahmon pienet eleet täydentävät kokonaisuuden.
Pirun pikku apuri onkin aika täydellinen Halloween-elokuva. Se on todella sairas, vailla moraalin hiventäkään, todella vinoutunut mutta myös poskettoman hauska.
Pieni miinus leffan pituudesta, vauhti ei riitä ihan loppumetreille asti, mutta senkin voi antaa anteeksi. Tällaista kyytiä ei ole saatu pitkään aikaan.
Jos vaihtoehtona tulevalle Halloweenille on teinikauhuosasto á la Halloween, Friday the 13th tai jotkut muut jo satakertaa nähdyt, suosittelen tätä rainaa lämpimästi.
