Huumeriippuvuutta tai ylipäätään niitä aineita käsitteleviä elokuvia on lukuisia, toinen toistaan erilaisempia, mutta niistä kaikista Trainspotting on ehdottomasti paras. Ja miksi? Koska se on samaan aikaan sekä hillittömän hauska, että painajaismaisen karu kuvaus narkkarien elämästä sortumatta kuitenkaan liikaa moralisointiin. Tämä on myös niitä elokuvia, jotka onnistuvat tehokkaasti tavoittamaan alkuperäisteoksensa tunnelman ja uskallan jopa väittää että Trainspotting elokuvana on – ellei jopa parempi – niin vähintään yhtä hyvä kuin Irvine Welshin kirjoittama alkuperäisteos.
Mark Renton (McGregor) on heroiiniriippuvainen narkkari, jonka päivät kuluvat sekavan ystäväjoukkonsa parissa johon kuuluvat hieman yksinkertainen Spud (Bremner), outoa filosofiaa tarjoava Sick Boy (Miller), sympaattinen Tommy (McKidd) ja väkivaltainen psykopaatti Begbie (Carlyle) Renton, Spud ja Sick Boy käyttävät jokainen jos jonkinlaista kamaa päivittäin, mutta heroiini on se ykkönen. Begbie ei käytä huumeita lainkaan, mutta viinaa menee sitäkin enemmän ja mies rakastaa omaa raivoamistaan ja väkivaltaa. Tommy on porukan musta lammas, ainoa lähes selväjärkinen koko porukasta. Eräänä päivänä Mark päättää kuitenkin lopettaa kaman käytön kokonaan, mutta onko se niin yksinkertaista kaverien aiheuttaessa jatkuvaa kiusausta?
Elokuvassa ei ole mitään varsinaista juonta tai punaista lankaa mitä seurata. Ewan McGregorin Renton on myös elokuvan kertoja ja selostaa kaveriensa sekavaa elämää, johon sisältyy niin ylä- kuin alamäkiäkin. Enimmäkseen alamäkiä.
Danny Boyle osaa luoda todella viihdyttävän tarinan näiden narkkarien sekavasta elämästä ja jokainen kohtaus on omalla tavallaan mainio. Kuten jo aiemmin sanoin, ei elokuva myöskään sorru moralisointiin, vaan Boyle pistää katsojan itse kohtaamaan henkilöiden huumeriippuvuuden ja sen synkeät puolet joista jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. Tässä hän onnistuu hyvin ja vieroitusoireet, sekä sekavat tilat on luotu todella ällöttäviksi, sairaiksi ja painajaismaisiksi, kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa.
Näyttelijät ovat uskomattomia ja he ovat kuin luotu rooleihinsa. Parhaimman roolin vetää ehdottomasti Robert Carlyle väkivaltaisena raivopää Begbiena. Pelottavan hyvä suoritus. Boyle on loistava ohjaaja joka pitää elokuvaansa energisessä vauhdissa koko kestonsa ajan eikä kelloon ole katsomista. Soundtrack on myös upea, josta löytyy mm. Lou Reedia, Iggy Poppia ja Blondieta. Yhteenvetona todella upea, pikimustan huumorin säväyttämä painajaismainen huumekuvaus.
