Matt Damon on Ilmiantaja! Näin kirkuu kyseisen leffan iloisen oranssi etukansi, johon on lätkäisty edellä mainitun herrasmiehen tällä kertaa viiksekkäät kasvot. Henkilökohtaisesti en pidä Matt Damonia erityisen hyvänä näyttelijänä. Itse asiassa pyrin välttämään kaikkia sellaisia leffoja, joissa hän on pääroolissa tai yhdessä niistä. Jätkä ei vakuuta allekirjoittanutta millään tasolla hiukan jäykkine elekielineen. Jos hän on näyttelijänä, paremman sanan puutteessa, yliarvostettu, niin samaa voin sanoa tuotteliaasta ohjaajasta Steven Soderberghista. Miekkoselta on toki tullut hyviäkin leffoja kuten useiden varmaankin tuntema Ocean’s Eleven, asteikon toisesta päästä löytyy esimerkiksi Solaris, jonka mielenkiintoinen aihe ryssittiin totaalisesti. Näin ”lupaavista” asetelmista liikoja välittämättä Ilmiantaja! oli aikamoisen yksitoikkoinen elokuvakokemus.
Mark Whitacre (Matt Damon) työskentelee konsultintapaisena yrityksessä, jonka toimialaan kuuluvat elintarvikkeet tai tarkemmin sanottuna niiden lisäaineet. Japanilaisen kilpailjan uhkasoittojen jälkeen FBI kutsutaan tutkimaan tilannetta. Tässä yhteydessä he kiinnostuvat myös yhtiön sisäisistä toimista, jotka eivät tunnu kaikki kestävän päivänvaloa. Mark palkataan ilmiantajaksi, jonka yksinkertaisena tehtävänä on toimittaa agenteille (Scott Bakula ja Joel McHale) kokousnauhat, joita päähenkilömme salaa tehtailee. Alun luottamuksellinen suhde miesten välillä särkyy, kun käy ilmi ettei Mark olekaan täysin viaton toimiensa suhteen. Valheiden verkon kiristyessä ja laajetessa hänen väitteensä joutuvat yhä tarkemmin suurennuslasin alle niin työnantajan kuin FBI:kin tahoilla. Lopulta ilmiantajamme joutuu maksamaan vilpillisyydestään vaikka sitkeästi kieltääkin tehneensä mitään väärin.
Ilmiantaja! perustuu oikean Mark Whitacren kohtaloon. Tarkkoja yksityiskohtia sen tarkemmin tuntematta lienee selvää, että tapahtumia on väritetty kirkkain vahaliiduin dramaattisemman kokonaisuuden aikaansaamiseksi. Vyyhden avaaminen voineen parhaiten aloittaa castista. Yhden keskushenkilön ympärille rakentuvan elokuvan tekeminen erinomaisesti vaatii luonnollisesti vahvan tulkitsijan päärooliin. Väheksymättä yhtään Matt Damonin kykyjä, hän on roolissaan melko yhdentekevä ja viidesti tislatun vesitilkan makuinen. Tuntuu kuin hän olisi välillä täysin pihalla siitä mitä on juuri tekemässä, kuten esimerkiksi yrittäessään ymmärtää muiden näkemyksiä itsestään jäädessään useita kertoja kiinni luikurin laskettelemisesta. Toisaalta päähenkilön patologisuutta hipova valehtelu varmasti integroi sen ominaisuuden roolihahmoon asianmukaisesti kuuluvaksi. Toisin sanoen Mark Whitacre on hahmona hyvin outo tapaus ollessaan yhtä aikaa sekä auttaja että riistäjä väärinkäytösten sotkuisessa kudelmassa. Tämä onkin Ilmiantajan! kenties hienoin puoli päähenkilön ristiriitaisuuden kantaessa filmin heikkojen kohtien yli.
Sivurooleihin on saatu laaja joukko tuntemattomia nimiä. En ole aivan varma onko tämä niinkään hyvä asia: joskus tuoreet kasvot voivat siirtää huomion henkilöistä/näyttelemisestä itseoikeutetusti itse tarinaan, mutta toisinaan täydellinen ”kiintopisteiden” puuttuminen ainakin omalla kohdallani syö katselumotivaatiota. Ilmiantajaa! puolitympääntyneenä toljottaessani skenaarioista jälkimmäinen toteutui. Sivuhahmot vain ovat ja täyttävät funktionsa siten kuin se on heille kirjoitettu. Leveästä tukikavalkadista ei voi osoittaa yhtään kehnoa roolisuoritusta, mutta täydellinen neutraalius on sekin melkoisen huono juttu. Esimerkiksi toista Markin kontakteista esittävä Joel McHale jää hahmona ohuemmaksi kuin erikoisvalmisteinen silkkipaperi.
Castin puutteet huomioiden onkin etsittävä pätkän vahvuuksia muualta. Tarina on yksi tällainen katselukokemusta lujittava osanen. Kohtuullisen mielenkiintoisesti käynnistyvä juonenkulku polkee keskellä hetken paikallaan, vaikka jännittävimmät hetket koetaankin nauhoitustilanteissa. Lopussa päähenkilön lapsellinen naiivius sekä yhtaikainen primitiivinen ahneus saavat toivomaan juuri sellaista lopputulosta kuin sitten käykin.
Jos siis sivuroolien motiivit ovat tympeän suoraviivaisia, päähenkilö ei taida tietää omiaan itsekään. Soderbergh tuntuukin yrittävän luoda sellaista filmiä, jonka ansiot eivät olisi yksinomaan kopiointia originaalista ihmiskohtalosta. Tästä seuraa hivenen kummallinen rytmillinen epätasapaino, jonka sisällä aikaa kuluu typerinä hyppäyksinä rikkoen juuri syntyneen siteen katsojan ja filmin välillä. En usko, että pieni pidentäminen olisi Ilmiantajalle! pahaa tehnyt, korvaavana pois olisi voinut leikata vaikka yksinkertaisia keskusteluja Markin kotielämää sivuten, johon rakentuva sivujuoni tuntuu jokseenkin laskelmoidulta tunteilulta. Yhtä kaikki, on tunnustettava ohjaajan lahjakkuus siinä mielessä, ettei hän tyydy joka tilanteessa ilmeimpään rakenteeseen kohtauksissa tai laajemmin ajateltuna näytöksissä. Erottuva ohjaustyyli on tietenkin ilman muuta positiivista ja vähäisistä ilonaiheista koostuvassa leffaelämyksessä keskeinen myhäilynaihe.
Aloitin etukannesta, lopetan takakanteen. Harvinaista kyllä takapuolella ei lue leffan genrejä. Pikainen vilkaisu IMDB:hen kertoo komedian olevan yksin tyylilajeista. Osasin odottaa sitä, mutten ymmärrä millä kriteereillä Ilmiantaja! on sinne sijoitettu. Itse luokittelisin tämän heikoksi draamaksi trillerinmäisin piirtein kuten mainittu sivustokin ensiksi kerrotun jälkeen. Yhteenvetona on todettava filmin olevan mukiinmenevä kuvaus yhden miehen noususta hintakartelleja vastaan. Tosielämän Mark Whitacre paljasti rohkealla toiminnallaan lukuisia elintarviketoimijoita sakkojen noustua rikkeistä satoihin miljooniin. Tietty yhteiskunnallinen ulottuvuus on tietenkin ilmeinen tällaisessa elokuvassa. Ahneuden yhteiskunnan tematiikkaa pyörittellessään Ilmiantaja! jää organisaatioetiikan tasolle tarkastelussaan, mutta tarjoaa joka tapauksessa mietittävää siitä, mitä kaikkea kulissien takana voikaan tapahtua ja mitä voidaan sallia yhtiöille/yksityishenkilöille ja mitä ei. Tätä filmiä voinee suositella katsottavaksi jos aihealue hipoo omaa kiinnostushorisonttia, mutta miksei myöskin Damonin ”fäneille” alekorista kannettavaksi.
