Venäläisen Andrei Zvjagintsevin (s. 1964) ohjaama, vuonna 2011 valmistunut elokuva Jelena (Елена) sijoittuu nykypäivän Moskovaan. Sävy on realistinen, arkipäivää värittää surullinen, painostava harmaus. Elokuvan hahmot voisivat pukeutua säkkiin ja ripotella tuhkaa päälleen, mutta Jelena pitää kodin kunnossa ja hänen miehensä Audin kylki kiiltää. Jelena itse liikkuu julkisilla. Hän vierailee toimettoman poikansa luona kalseassa lähiössä. Poika kinuaa äidiltään rahaa, tämä kun on päässyt rikkaisiin naimisiin. Pojanpojan pitäisi päästä opiskelemaan, jottei hän joutuisi armeijaan ”jonnekin Ossetiaan”. Myös Jelenan miehellä on aikuinen lapsi, omassa kodissaan asuva tytär, joka peittää tunteensa pisteliäällä, älyllisellä sanailulla, hermonsa neitonen pitää kurissa tupakoinnilla ja viikonloppuisin kemiallisilla aineilla. Jelena toimii miehensä kodinhoitajana kaikilla herkuilla, mies käy Audillaan kuntosalilla. Elokuvan kuntosalijaksossa paljastuu miksi uimahalleissa on allasvalvojat.
Arkipäivä on yleensä varsin tapahtumaköyhää. Puheena olevassa elokuvassa tämä esitellään katselijalle tavanomaisten askareitten asiallisena toimittamisena. Elokuvan Moskova on apatian maailma. Sille rakentuu elokuvan ilmapiiri. Toisaalta Moskovan olemukseen vaikuttavat myös suuret elintasoerot. Ne luovat elokuvan jännitteen. Tapahtumat etenevät kuin hidastettuina ja ehkä juuri se tekee kaiken niin todentuntuiseksi. Loppupuoli elokuvasta on piinallista katseltavaa. On kuin ohjaaja tarjoilisi happy endiä haluavalle katselijalle loppuratkaisun, jollaista kukaan ei tahtoisi tilata. Elokuvan rakenne sallisi helposti toisenlaisenkin lopun, perinteisen moraalisen opetuksen. Nyt valittu ratkaisu on niin ilki-iljettävä, että puistattaa. Ja pistää miettimään. Vahva tarina. Philip Glassin tummasävyinen musiikki vie virrassaan.
