Numerot laskevat, vanhus saa turpiinsa, yöt hillutaan ties missä. Pyhä Sylvi, mikä lienee tyttölapseen mennyt? Millaisella manauksella kiltistä perhetytöstä pahanlaiseksi pissaliisaksi muuttunut nuori on pelastettavissa? Sisko tahtoisin jäädä kuvaa ysiluokkalaisen Emilian (Kukkonen) elämää – ei papin tai dokumentaristin näkökulmasta, kuten Manaajassa tai Tanjuska ja 7 perkelettä -dokumentissa – vaan hänen omasta näkökulmastaan. Mistään kauhupätkästä ei ole kyse, vaan yllättävän mukaansatempaavasta nuorisodraamasta.
Leffan nuoret näyttelijät ovat harvinaisen luontevia rooleissaan. Jopa Emilian pimeää pelkäävää pikkusiskoa esittävä Anna-Leena Uotila on niin loistava, että hahmo tuntuu elävältä ihmiseltä kirjoitetun kuvitelman sijaan. Toisaalta Uotilan esittämää Elsaa ei ole ahdettu yhtä tiukasti yhteen muottiin kuin isosisko Emiliaa tai tämän uutta kaveria, Siiriä (Melleri). Käsikirjoituksessa on päätetty pelata näiden kahden päähenkilön osalta varman päälle, ja tehdä Siiristä lähes täydelleen Emilian vastakohta; jos Emilia on koulun viestijoukkueen kapteeni, nomineita innolla pänttäävä tyttönen ja aina ajoissa kotona, Siiri on tuli ja leimaus, käsiin räjähtävä pommi ja tyttö joka on jo kertaalleen sössinyt ysiluokan. Kliseiseinen asetelma näkyy myös hahmojen ulkokuoressa: Emilia on vaaleaverikkö ja Siiri tietysti tummatukkainen. No, klisee on vain klisee sille, joka kokee havainneensa saman monesti aiemmin. Melko varmasti jokainen nuori ja nuoruuttaan muistava voi kuitenkin sanoa tavanneensa jossakin Emilian ja Siirin. Omana ysäriaikanani emiliat ratsastivat tai soittivat pianoa, ja ne harvat siirit olivat äärimmäisen kiehtovia kännijuttuineen sekä ylimaallisine kykyineen suoriutua pururadalla muiden ohi – väittämänsä mukaan ilman harjoittelua. Mellerin Siirin ilakointia katsoessani olisin voinut välillä vaikka vannoa, että siinä riekkuu se sama gimma, joka aikoinaan kuvasi meille muille petipuuhiaan ennen kuin neidon alapää pukkasi kunnolla edes nukkaa. Ja hän oli “vain” Ulvilasta. Ääniraidalla kaikuva Vicky Rosti ei ollut silloin yhtä sairaan mageeta kamaa, mutta samantyyppiset renkutukset kuitenkin. Elokuvan hahmojen uskottavuutta lisää dialogin puhekielisyys. Paperin maku on karsittu siitä minimiin.
Sisko tahtoisin jäädä on ohjaajansa, Marja Pyykön, esikoispitkä, mutta huomattavasti hallitumpi teos kuin esimerkiksi Zaida Bergrothin Skavabölen pojat (2009). Pyykkö ei ole yrittänyt yrittämistään tehdä esikoisestaan suurta elokuvataidetta. Sen sijaan hän kuljettaa tarinaa vähän kuin Hayao Miyazaki Naapurini Totorossa; leffan kohtauksilla on looginen järjestyksensä ja päähenkilö kokee kaikenlaista ravisuttavaa, mutta maailmaa ei pelasteta, eikä oikeastaan ihmistäkään. Kokemukset kasvattavat päähenkilöä ja elokuva kokemuksena ehkä katsojiaan. Lopussa tuntuu, ettei Sisko tahtoisin jäädä siis ole mikään turha tekele, jossa miljoonabudjetilla vain esiteltäisiin nykynuorison kamalia tapoja. Ilahduttavan kauas on kuljettu niistä päivistä, jolloin kotimaisen nuorisokuvauksen myyntivaltti olivat paljas pinta tai pliisu sovinnaisuus (Jengi, 1963; Kuriton sukupolvi, 1937 sekä 1957).
Pyykön leffa esittää, että muutokset lähtevät yksilöstä sisältä päin. Ulkopuolella voi tapahtua vaikka mitä, mutta päätökset tekee siis lopulta yksilö itse. Vaikkei Pyykön debyytti olekaan klisee-vapaa elokuva, se on silti hyvä kasvutarina, jossa yhtä nuoren ihmisen kapinavaihetta ei ole verhottu mihinkään yliluonnolliseen. Realismiin pyrkivää tarinaa kaunistavat Konsta Sohlbergin taltioima kesäinen helsinkiläismiljöö ja kohtauksiin saumattomasti liittyvä musiikki. Pohjoismaisen elokuvan saralla Sisko tahtoisin jäädä sopii sellaisten teennäisyydestä pois pyrkineiden nuorisokuvausten joukkoon kuin Fucking Åmal ja Tyttö sinä olet tähti.
