Kotimaisen elokuvan grand old manin Åke Lindmanin uutta sotaeeposta on moni odottanut kuin kuuta nousevaa. Itse sotaelokuvia jonkin verran harrastavana kauhistuin aluksi kun kuulin Lindmanin yrittävän pyrkiä mahdollisimman tiukkaan realismiin ja tehdä elokuva “sotiemme veteraanien ehdoilla”. Ajatuksenahan se on toki kunnioitettavaa, mutta itse elokuvalle se ei välttämättä ole hyvä asia. Onko sotaelokuvan aina todella tärkeä sanoma hautautunut dokumentarismiin pyrkimisen alle?
Eletään jatkosotaa ja sen asemasotavaihetta vuosina 1942-1944. Suomenruotsalainen JR 61 tekee paikalle jumittuneen asemasodan aikana Syvärillä monia tuhoisia tiedustelu- ja tuhoamisretkiä kauas venäläisten selustaan johtajanaan nuori upseeri Harry Järv (Tobias Zilliacus) joka lukee mielellään filosofiaa ja puhelee pehmoisia mutta on tosipaikan tullen jermuista kovin. Kaukopartioretket ovat sekä henkisesti että fyysisesti erittäin uuvuttavia joten tietenkin luppoaikana, jota sodan tiimellyksessä ei aina ole kovin paljon, maataan korsussa ja nukutaan tai kirjoitetaan kotiväelle kirjettä “sieltä jostain”.
Sitemmin asekätkentäjutusta kuuluisaksi tullut everstiluutnantti Alpo Marttinen (Ilkka Heiskanen) ensin hieman epäröi joukkojensa ruotsinkielisyyden kanssa mutta huomaa tosipaikan tullen jätkien pystyvän sotahommiin siinä missä purnaavat suomenkielisetkin jermut. Järvin ja Marttisen välille kehittyy molemminpuolinen kunnioitus ja ihailu toisen asemaa kohtaan, mikä on vain eduksi taistelussa yhteistä vihollista kohtaan. Sodassa kun hermot ovat tunnetusti välillä kovinkin kireällä.
Framom Främsta Linjen- Etulinjan edessä on erittäin ristiriitainen elokuva, ja tämän vuoksi vaikea arvostella. Toisaalta se yrittää olla sotaelokuva joka kuvaa jermujen elämää juoksuhaudoissa ilman sen kummemmpaa kannanottoa sodan kauheuksiin, toisaalta se taas yrittää olla pikkutarkka dokumentaarinen kuvaus, jota siivittävät mukaan liitetyt autenttiset filmipätkät. Ratkaisu ei täysin toimi, ja varsinkin keskivaiheilla ja aivan lopussa katsoja tuntee olonsa hieman sekavaksi ja vaivaantuneeksi.
Kuten jo todettua, Lindmanin motiivi tehdä elokuva sotiemme veteraaneista realistisesti ja heidän ehdoillaan on todella hieno, mutta tällaisenaan elokuva muodostuu katsojalle hieman hankalaksi kokemukseksi. Lisäksi tavallisia rintamamiehiä ei kuvata läheskään yhtä yksityiskohtaisesti kun esim. legendaarisessa alkuperäisessä Tuntemattomassa Sotilaassa ja niinpä katsojalle on täysin yhdentekevää kuka heistä kaatuu seuraavaksi sillä useimpia heistä ei opi filmin aikana edes tuntemaan kunnolla.
Toinen filmin suurimmista kompastuskivistä on sodan liiallinen siistiminen. Väkivaltaa ei kuvata järin yksityiskohtaisesti ja koko homma vaikuttaa vahvasti silotellulta. Korsukin on perin siistiksi jynssätyn oloinen, eikä pahemmin kiroillakkaan. Itse asiassa herää kysymys, miksi koko elokuva on tehty jos sillä ei yksinkertaisesti ole mitään sanomaa ja sotaa vain näytetään sen itsensä vuoksi. Edes lopun Tienhaaran suurtaistelusta ei saada juuri mitään irti, paitsi SUomen lipun heiluttelua ja saadaan yksi tekosyy ottaa marsalkka Mannerheim mukaan filmiin vilahtamaan.
Mutta sitten hyviin puoliin. Visuaalisesti filmi on hienoa työtä ja kameramies ansaitsee erikoismaininnan upeasta kuvauksesta. Sen voi jopa tuntea elokuvateatterin penkissä kun tykistötuli jauhaa maata ankarasti. Näyttelijät ovat ihan ok- linjaa, eivät säväytä mutteivät ärsytäkään mutta kuten jo todettua, liian moni henkilö on mukana vain kaatuakseen seuraavaan nikkelinpalaseen joka ohi vilahtaa. Ilkka Heiskasen tulkitsema everstiluutnantti Marttisen hahmo on muuten hienosti toteutettu mutta Heiskasen neutraali puhetyyli ja lievä ylinäyttely ei oikein säväytä. Filmin ruotsinkielisyys ei sentään pahemmin häiritse, siihen tottuu nopeasti. Myös väliin ripotellut vanhat dokúmenttifilmipätkät sekä oikean elämän Harry Järven haastattelu ovat mukava lisä, vaikkeivät täysin saumattomasti elokuvaan istukaan. Musiikki on aiemmista kotimaisista sotaelokuvista tuttua yli-imelää jousisoittoa.
Etulinjan edessä on outo tapaus. Lennonjohdon tykki on armoton sotaelokuvien suhteen ja puhtaana elokuvana filmille putoaisi kaksi tai kaksi ja puoli tähteä, mutta täytyy kuitenkin ajatella filmin historiallista arvoa. Pakko myöntää että sota oli toteutettu sen verran hyytävästi että historian opetusvideosta tämä käy vallan mainiosti ja puolifiktiivisenä dokumenttielokuvana se onkin ehdottomasti neljän tähden arvoinen. Siispä päädyn näiden keskiarvoon eli tykistä irtoaa kolme laukausta. Suosittelen elokuvaa pienellä varauksella historiafriikeille ja niille, jotka haluavat päivitellä sitä, minkä helvetin isoisämme aikoinaan läpikävivät. Minun mielestäni veteraanit ansaitsevat paremman elokuvan.
