On huonoja elokuvia, ja sitten on erittäin huonoja. Ja sitten on niin huonoja, että ne ovat jo hauskoja. Kertavilkaisu Bronx Warriorsin eli Bronxin asfalttisotureiden kanteen antanee jo melko hyvin osviittaa siitä, minkälaista meininkiä on luvassa. Itse asiassa jo elokuvan nimi kertoo melko tyhjentävästi rainan juonen: eli ollaan Bronxissa, ja soturit tappelevat asfalttiviidakossa. Tarkemmin sanottuna kyseessä on post-apocalypse –visio Italian ihmemaasta, ja vaikka maailma Bronxia lukuun ottamatta ei suuremmin olekaan tuhoutunut, se ei estä elokuvaa kierrättämästä kaikki postapokalyptisiä klišeitä moneen kertaan.
Ollaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vuodessa 1990, ja maailmaa hallitsevat pahat korporaatiot. On olemassa vain yksi paikka, johon korporaatioiden ja suuryritysten valta ei ulotu ja se on pahasti raunioitunut Bronx. Täysin vailla valtaa ei Bronxissakaan tosin olla, vaan valtaa pitävät paikalliset jengit, ja erityisesti kukkona tunkiolla on Helvetinenkelien (Helvetinenkelit) Trash-johtaja (Gregory). Juoneen kuuluu jengisotia, karanneita suuryritysjohtajien tyttäriä ja salatappajia, mutta itse elokuvan kannalta kaikki tämä on oikeastaan yhdentekevää, kun siinä keskitytään ennemminkin kuvaamaan kaahailevia moottoripyöriä, absurdeja jengejä ja ennen kaikkea surrealistisia jengejä.
Ensimmäinen ja silmiinpistävin piirre Bronxin asfalttisotureissa sen jengien totaalinen älyttömyys; koskapa post-apocalypse –elokuvien jengit niin uskottavia olisivat (kuten Atlantiksen kostajien atlantislaiset moottoripyöräjengit…), mutta Bronxin asfalttisoturit kyllä lyö älyllisesti pohjat: on rullaluistinjengiä ja tanssijajengiä sekä tietysti nahka-asuisia ratsupoliiseja. Ja tässä olivat siis ne kaikkein kesyimmät jengit. Post-apocalypsen ydin eli jengisodat lienee apinoitu genreen alun perin Sotureista (The Warriors, 1979), mutta osa jengeistä tuntuisi olevan ennemminkin sukua Kellopeli appelsiinin (Clockwork Orange, 1971) Alexin ja Billy Boyn poppoille. Ryhmittymien käytöstavat ja välitkin tuntuisivat olevan yhtä hyvät. Omituinen piirre juonessa on se, että vaikka jengien väliset yhteenotot tuntuvat olevan Bronxissa arkipäivää, orastavaan jengisotaan suhtaudutaan kuin ei-toivottuun ja ennennäkemättömään näkyyn. Jos tavanomainen arki on menneisyyden tulevaisuuden Bronxissa tuollaista, herää kysymys, miltä tavanomaista väkivaltaisemmat jaksot näyttävät (rukouksiini myös vastattiin jatko-osassa Pako Bronxista).
Elokuvan keskiössä olevaa Trashin jengiä näyttelevät aidot Helvetinenkelit. Jos mopopoikien syvät rivit ovatkin luonneroolissa, samaa ei voi sanoa pääosanesittäjästä, Thunderin (1983) myötä kulttimaineeseen nousseesta Mark Gregorystä. Ensinnäkin heppu on aivan surkea näyttelijä ja puhuu hitaammin kuin Paavo Lipponen. Toisekseen hänet on puettu kuin mikäkin nahkahomo tiukkoihin, paljastaviin nahkaliiveihin ja vielä tiukempiin farkkuihin, vaikka koko muu prätkäjengi on kohtuullisen tavallisissa asusteissa. Kolmanneksi hän on erittäin lihaksikas baby face, joka näyttää Manowarin musiikkivideosta karanneelta. Siksi Trashia on äärimmäisen vaikea nähdä kovanahkaisena ja elon kovan koulun koulimana johtajahahmona. Tässä vaiheessa herää kysymys, miksi Bronxin asfalttisoturien pääosaan ylipäänsä valittiin moinen kivikasvo (tai ei oikeastaan kivikasvo, siihen Trash on aivan liian siloposkinen). No, totuus on että seitsemäntoistavuotias kenkäkauppias valittiin rooliinsa pelkän tyttöystävän lähettämän valokuvan perusteella. Muutkin näyttelijät ovat todella surkeita, mutta vaikka eräissä tyypeissä onkin kieltämättä väriä, varastaa Gregoryn hahmo silkalla korniudellaan show’n itselleen.
Bronxin asfalttisoturit on ohjannut b-elokuvien konkari Enzo Castellari. Tällä kertaa homma pysyy Castellarin hanskassa tavanomaista paremmin. Muutamat laajat kuvaukset, jotka esittelevät Bronxia kokonaisuudessaan, ovat ihan hienoja, ja kyllähän nuo taistelukohtaukset sopivan hektisesti on kuvattu. Jännitteiden luomisessa häneltä sen sijaan ei juurikaan löydy taitoa: visuaalisen silmänsä puutetta hän esittelee muun muassa lähemmäs viisi minuuttia kestävällä kohtauksella, jossa jengit äänettömänä ja uhkaavasti (tai sitten ei) kerääntyvät aukealle, pälyillen toisiaan epäluuloisesti alta kulmain. Syystä tai toisesta paikalla on myös rumpali, joka setteineen säestää loputtoman kuuloisella soololla jengitapaamista. Itsekin rumpalina on toki ihan kiva seurata virkaveljien erikoisempia toimeksiantoja, mutta itse en kyllä ottaisi tuollaista keikkaa vastaan.
Kun juonellisessa tai taiteellisessa mielessä elokuvasta ei lähde irti mitään, kannattaa paneutua Bronxin asfalttisoturien oikeasti vahvoihin puoliin. Toimintaan ja campiin. Toimintaa on aivan jumalattomasti; tyypillisesti juonikuviot alkavat siitä, kun porukka törmää toiseen jengiin ja heittää näiden kanssa symbolista läppää. Läpän onnistuneisuudesta riippuen kohtaus päättyy joko silmittömään väkivaltaan tai jengien liittoutumiseen, minkä jälkeen jatketaan matkaa. Campia mukaan heittää suunnaton määrä surrealismia: missään ei ole mitään järkeä, kukaan ei osaa näytellä ja kaikki juonikuviot tulevat suoraan puun takaa. Erityisesti lopputaistelu, joka ei liity muuhun elokuvaan oikeastaan mitenkään, hämmentää ja huvittaa, ja töksähtävästi tuleva loppu sitäkin enemmän.
Näin jälkikäteen tarkasteltuna on helppo nähdä miksi Bronxin asfalttisoturit aikanaan menestyi kohtalaisen hyvin: se oli italialaisen post-apocalypsen ensimmäinen suuren luokan edustaja ja samalla määritteli hyvin selkeästi genren peruspiirteet. Vaikka ydinsotaa ei olekaan käyty, löytyvät tästä oikeastaan kaikki muut post-apocalypsen tunnuspiirteet: omituiset jengit, liekinheittimet, mitä erikoisimmilla astaloilla käytävät lähitaistelut… Vaikka kyseessä onkin ehdottomasti klassikko ja post-apocalypsen kulmakivi, häviää Bronxin asfalttisoturit armotta jatko-osalleen ja ennen kaikkea tyylilajin visuaalisesti, camp-komediallisesti ja toiminnallisesti parhaalle edustajalle, Sergio Martinon [s]taide[/s]teokselle New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019.
