Vaikenemisen laki alkaa kuin mikä tahansa muu aikansa kyttäleffa: tarkoituksellisen rumat jengiläiset ovat kokoontuneet hien ja kusen katkuiselle teollisuusalueelle selvittelemään kokaiinibisneksiään. Yhtäkkiä kuuluu äänekäs pamaus, kokaiini pöllyää, rikolliset kavahtavat esiin astuvaa Chuck Norrista, Yamaha-syntikat pärähtävät soimaan ja luotisade voi alkaa. Chuck Norris luonnollisesti hoitelee koko possen yksin lataamatta asettaan kertaakaan, karatehirmun viholliset vain kaatuilevat kuoliaana maan tasalle yksi toisensa perään kuin kunnioituksesta sympaattista karvaturpaa kohtaan. Chuck Norris on voittamaton.
Toimintamestari Andrew Davisin läpimurtoleffassa Norris esittää kivikovaa kyttää nimeltä Eddie Cusack – suoran toiminnan miestä, jolle alkeellisinkin inhimillinen tunneilmaisu tuottaa enemmän sielullista tuskaa kuin pahojen miesten massalikvidointi milloinkaan. Karvarintainen toimintamies Eddie on päässyt jäljille legendaarisen Henry Silvan johtaman Chicagon alamaailman tuottoisista huumebisneksistä, mutta joku tai jokin tuntuu mättäävän myös järjestelmässä itsessään: edes Chicagon lainvartijat eivät ole turvassa likaisen rahan viettelevältä vaikutukselta, vaan lahjukset vaihtavat koppalakkien kesken omistajaa niin tiuhaan tahtiin, että siinä on jo Chuck Norriksellakin hoitelemista.
Vaikka Vaikenemisen laki periaatteessa Chuck Norriksen showksi onkin tarkoitettu, en millään malta olla kehumatta sen taidokasta audiovisuaalista toteutusta sekä Andrew Davisin ohjaustyötä. Koko elokuvahan kuvattiin mahdollisimman autenttisissa olosuhteissa Chicagon likaisimmissa slummeissa, ahtaiden katujen varsilla ja kolhosti kaikuvien taustaäänien sekä askelien täyttämillä hylätyillä teollisuusalueilla, ja tietty tunnelmallisen karu rappioestetiikka antaakin Vaikenemisen laille valtavasti ehtaa persoonallisuutta. Myöhemmin Michael Jacksoninkin kanssa urallaan työskennelleen David Michael Frankin säveltämä syntikkasoundtrack ei ehkä ole aivan erottuvammasta päästä, mutta ainakin se hoitaa hommansa ja saattaa antaa monille tiettyjä nostalgianväreitäkin.
Vaikka Andrew Davisin myöhempiin suuriin klassikoihin oli tässä vaiheessa vielä matkaa valovuoden verran, oli mies kuitenkin hyvässä iskussa jo näin nuoruusvuosinaankin: heti Vaikenemisen lain alussa huomaa selvästi miehen loistavan silmän tehokkaalle toiminnalle, mutta viimeistään keskivaiheilla tuleva komeilla kaupunkikuvilla silattu liikkuvan junan päällä ilman vaijereita käytävä kamppailu vakuutti ainakin itseni miehen osaamisesta alallaan. Michelangelo Antonioni on joskus todennut liikkuvan junan yksinään olevan jännittävää seurattavaa ja aiheesta riittävän sellaisenaan ainesta vaikka kokonaiseen elokuvaan – tai vaihtoehtoisesti vain sähäkkään toimintakohtaukseen. Myöhemmin samaa johtoajatusta hyödynnettiin Davisin [movie]Kaappaus merellä[/movie] -klassikon jatko-osassa, jossa Steven Seagal mätkii ja viipaloi terroristeja täyttä laukkaa liitävän rautahevon kyydissä.
Vaikenemisen laki ei kuitenkaan lukeudu kaikista ansioistaan huolimatta aliarvostetun ohjaajansa uran huippukohtiin. Vaikka maailmanluokan tekijäksi kypsyvä Davis jo tässä vaiheessa väläytteleekin nerouttaan, on tämän otteissa vielä paljon parantamisenkin varaa loppupään räjähtävän kliimaksin ympärillä rakentuvan tarinan rytmityksen suhteen: pitkähköön elokuvaan on esimerkiksi jäänyt ehkä vähän liiankin paljon juonta ja tyhjiä kohtauksia, jotka olisivat ehdottomasti kaivanneet edes pientä nujakkaa. Kun ryppyotsaisesti tonttinsa hoitavan Chuck Norriksen avuksi vihollisten nitistämiseen saapuu lopussa vielä kokonainen taistelurobotti, mennään toiminnankin suhteen jo vähän hölmön kalkkunameiningin puolelle.
Mitä taas Chuck Norriksen ikiomaan filmografiaan tulee, kuuluu Vaikenemisen laki omasta mielestäni helposti kaikessa kliseisyydessäänkin vähintäänkin miehen uran parempaan ja viihdyttävämpään puoliskoon [movie]Yksinäinen susi McQuade[/movie]n ja [movie]Suoraa toimintaa[/movie] kaltaisten kasarivuosien taattujen toimintapaukkujen seuraan. Eddie Cusackkin saattaa olla hahmona ajalleen tyypillinen toimintaleffojen superyksilö, mutta Vaikenemisen lain aikaan Norriksen myöhemmille leffoille ominainen huvittava henkilöpalvonta on vielä osattu pitää aisoissa ja keskittyä päähenkilön kornin egopullistelun sijaan varsinaisiin elokuvallisiin ansioihin.
