Oven takana on viides John Irvingin kirjaan perustuva elokuva, joka perustuu suomeksikin julkaistuun kirjaan Leski vuoden verran. En ole tuota kirjaa lukenut, mutta jos Irving on kirjoittanut sen tyyllilleen uskollisesti, niin leffa on saanut napattua varsin hyvin Irvingin tekstin kuvamuotoon. Leffa on samaan aikaan hellä, lämmin, elämänmakuinen ja mukavan haikea, mutta myös hyvin kylmä ja rankkakin. Seksi on kuvattu hyvin irvingmäiseen tapaan ja mustalle puolelle horjahtava huumori on myös Irvingiltä tuttua.
Pläjäyksen päähenkilö on kuuluisa lastenkirjailija Ted Cole (Jeff Bridges), jonka onnellinen avioliitto Marionin (Kim Basinger) kanssa alkaa olla loppusuoralla. Vaikka pari yrittääkin olla yhdessä pienen Ruth-tyttären takia, niin nyt avioero näyttää enemmän kuin mahdolliselta. Heitä painaa auto-onnettomuus, jossa pariskunnan pojat kuolivat. Uusi elämä Ruth-tyttären kanssa ei maistunut enää yhtä hyvältä. Nyt on tulossa kesä ja Jon Fosterin tulkitsema nuori opiskelijapoika Eddie O’Hare tulee Tedin kesäapulaiseksi. Kirjailijaksi haluava poika viihtyy kuitenkin enemmän Marionin kanssa makuuhuoneen puolella kuin Tedin kuskina.
Oven takana on toimivaa laatudraamaa, joka kuitenkin jättää lopulta hieman kolkon olon katsojalleen. Hienot näyttelijäsuoritukset kuitenkin pelastavat. Roolihahmot ovat samaan aikaan sekä sympaattisia Matti Meikäläisiä että inhottavia lurjuksia. Sympaattisten lurjusten vakiotulkitsija Jeff Bridges taitaa hommansa. Kim Basingeria olen aina pitänyt hieman yliarvostettuna näyttelijänä, mutta tässä hän pääsee näyttämään taitonsa, vaikka Bridgesin varjoon jääkin. Jon Foster on nuori lupaava kyky, joka näyttää tässä leffassa olevansa jopa hieman lahjakkaampi kuin isoveljensä Ben (Get Over It, Mullan alla). Tämän hetken kuuluisin lapsitähti on ehdottomasti Dakota Fanning, jonka pikkusisko Elle Fanning osaa näytellä ainakin tässä leffassa yhtä luontevasti kuin kuuluisa isosysterinsä.
Hienoista näyttelijöistä ja laadukkaasta toteutuksesta huolimatta kokonaisuus ei ole täydellinen. Filmin rauhallisen tahdin huomioon ottaen lopussa on vähän kiirehditty, eikä teemojen (mm. rakkaus, neitsyyden menettäminen, kirjallisuus, läheisten menettäminen) paljoudesta huolimatta mihinkään keskitytä oikein kunnolla. Laadukkaiden ja inhimillisten draamojen ystävät saavat kuitenkin nähdä kaipaamaansa materiaalia. Noihin ystäviin kuuluvana henkilönä en minäkään tullut pahasti pettymään, mutta miksikään mestariteokseksi tästä ei ole. Ohjaaja Tod Williamsista toivottavasti kuullaan vielä. Sen verran hienosti hän taitaa tarinankuljetuksen, että draaman muuttamisessa farssin tapaiseksi ei ole mitään ongelmaa. Henkilöohjaajana Williams ei ole kuitenkaan mikään mestari.
