Tästä elokuvasta on kirjoitettu miljoona arvostelua ja kaikki ylisanat on jaettu. Useille tämä on se maailman paras western ja maailman paras elokuva ylipäänsä. Jo alkukuvat ja tekstit, ja erityisesti alun musiikki tempaisevat katsojan mukaansa, suorastaan vangitsevat vastustamattomasti. Morriconen musiikki on niin äärettömän erikoista ja omalaatuista ja tuttuna selkeästi tunnistettavaa. Muutamilla akustisilla instrumenteilla, huudahduksilla, tehosteilla ja vihellyksellä hän loihtii kuulijan mieleen ilman kuviakin täydellisenä koko lännen – yksinäiset, uhkaavat ratsastajat, kojootit, rähjäiset lainsuojattomien rajakaupungit, koko sen maailman, jonka tunnistamme Villinä Läntenä.
Elokuvan yksi lukuisista ja suurista tehokeinoista ovat kasvot – niissä silmät – sekä myös lähikuvat käsistä. Mitä erilaisimmat kasvot ja mitä erilaisimmat ilmeet tarkoissa lähikuvissa täyttävät koko kuva-alan. Katsoja voi ajan kanssa tutkiskella mitä rikkainta ja paljastavinta kasvogalleriaa ja kaikkea sitä, mitä kasvot, ilmeet, äänet ja naurut kertovat.
“Hyvän” Clint Eastwoodin kasvot näyttäytyvät hänen osansa mukaisesti hyvin selkeinä, puhtaina ja tyylikkäinä. Ei tämä “Hyväkään” siinä mielessä ole ihan puhdas pulmunen ja hyvä, millaisena käsite vaikkapa johonkin nunnaan liitetään. Mutta hänen toimiaan ohjailee kuitenkin tietty, asemiehen hyveellisyys. Ainakin kerran myös “Hyvän” kasvot ovat kohtuullisen ruttoisessa ja rupisessa kunnossa, kun ne palavat polttavassa autiomaassa – mutta tästä kasvot toipuvat yllättävänkin nopeasti.
“Pahan” Lee Van Cleefin kasvoilla tuntuu asuvan itse pahuus, jollei hän olekin itse saatana. Hän nauraakin vain tappaessaan. Tämän Enkelisilmän silmät ovat palkkionmetsästäjälle mitä sopivimmat – vinot, kuin kiinalaisella taikka sudella. Useille ne ovat enkelisilmät siinä mielessä, että ne ovat viimeiset silmät, jotka he eläissään näkevät. Eräässä “piippukohtauksessa” Enkelisilmän apurina toimiva lihava sotilas kuulustelee Tucoa varsin suoraviivaisilla menetelmillä, joissa “Ruman” entuudestaankin paukuraista naamaa leivotaan yhä uusilla iskuilla ja potkuilla liki täysin muusiksi. Ja millä intensiteetillä ja ilolla ja tarkkaavaisuudella penkillä istuskeleva ja piippuaan röyhyttelevä Enkelisilmä tätä kuulustelua seuraakaan! Hänellä näyttää todellakin olevan silmää arjen estetiikalle ja kauneudelle! Yleensähän piippu liittyy rauhallisiin, leppeisiin taukohetkiin – ja juuri tällainen lempeä taukohetki tässäkin on meneillään, mutta Enkelisilmän tapaan.
“Ruman” Eli Wallachin kasvot ovat täydellisen irstaan, selkärangattoman ihmisen saastaiset kasvot, joidenka omistaja tappaa vaikka äitinsä muutamasta pesosta ja wiskipullosta. Kun näillä mustanpuhuvilla, parran peittämillä ja hikisillä kasvoilla vielä hyppii kärpäsiä, tulee etova tunne kaatopaikasta. Tämän hylkiön irvokkaan nautiskeleva nauru pulppuaa usein – ja hänen naurunsa kiihottuu sitä enemmän, mitä suuremmiksi käyvät jonkun kärsimykset. Hymypoikapatsasta hänelle ei silti mieluusti soisi, sillä hänen hymyssäänkin viihtyy kierous, käyryys ja petollisuus vailla vertaa.
Rikasta kasvogalleriaa täydentävät lukuisat sivuhahmojen kasvot. Erityisen sävähdyttävät ovat asekauppiaan puikulapotun malliset kasvot, joilla viipyy typertynyt ilme ja päästä ulos pullistuvat silmät. Nämä kasvot voisi kuvitella kirjurille taikka papille, mutta ei asekauppiaalle. Eikä hän asekauppiaana menestykään, ainakaan Tucon kanssa. Toinen toistaan pysähdyttävämmän rumia kasvoja ja etovia ihmisiä elokuvassa esitellään yhä uudelleen. Kun näitä vähämielisiä, rujoja naamatauluja on tovin katsellut – tulee mieleen jo lievä ahdistus, että tällaisiako me ihmiset todellakin olemme.
Yksittäisiä, tehossaan ylivertaisia kuvia ja pieniä tapahtumia virtaa elokuvassa toinen toisensa jälkeen. Kiväärin piipusta näkyy oikealta ensiksi vain kärkiosa, mutta hitaasti kuvaan tulee koko kivääri. Syöminen ja juominen ovat kuin minimalistista taidetta, josta otetaan kaikki irti. Milloin seurataan “Pahaa” aterialla, jossa jokainen ruokapalan liike kohti suuta sisältää äärimmäistä uhkaa ja kuin tikittää aikaa lähestyvälle kuolemalle – milloin taas katsellaan henkeä pidätellen “Ruman” läträilyä ja kurluttelua vedellä samaan aikaan, kun “Hyvä” hänen vierellään on kuolemassa janoon ja suorastaan palaa karrelle ja rokoille.
Elokuvan perusjuoni on tuttu, usein kerrattu ja yksinkertainen. Jossakin päin on kätkössä säkeittäin rahaa, jonka jäljillä koko tämä trio on. Elokuva on ladattu niin täyteen pieniä tapahtumia ja sivujuonia, että oikeastaan mitään tällaista suurempaa juonta ei aika-ajoin huomaakaan. Joka tapauksessa elokuva pitää katsojan mielenkiinnon täydellisesti hallussaan kaiken aikaa. Koskaan ei tule tunnetta, että olisi tehty vain täytettä, jotta elokuvalle olisi saatu pituutta.
Suurin osa kuvauksista on tehty Espanjassa – osa myös Italiassa – ja näissä on tavoiteltu samoja näkymiä, kuin elokuvan käsikirjoituksen New Mexikossa, jossa kaikki tapahtuu. Tapahtumien puitteina olevat maisemat, autiomaat ja vuoristot häikäisevät kauneudellaan ja antavat elokuvalle hyvin realistista sävyä. Tätä samaa realismia ja vaikuttavuutta tulee elokuvaan armeijan joukkojen liikkeistä. Suuret joukot avustajia ja 1500 paikallista sotilasta antavat joukkokohtauksille hyvin vaikuttavaa näyttävyyttä.
Silti tämä elokuva on parhaimmillaan aina silloin, kun tapahtuu näennäisesti jotakin hyvin pientä, johon poraudutaan vastineeksi sitten äärettömän tarkasti kiinni. Yksi näitä episodeja on, kun “Paha” ryöstää vankkureista kuolleiden omaisuutta. Miten nauttivaisen ja suorastaan hellän kunnioittavasti hän katselee ja käsittelee kuolleiden paksuja taskukelloja, jotka livahtavat kuin pulleat rotat hänen omiin liiveihinsä. Tuskinpa kukaan koskaan on nauttinut kuolleiden ryöstämisestä yhtä suuresti, kuin hän. Toinen suuri hetkensä ja kuvauksellisesti äärettömän tehoava Tucolla on silloin, kun hän juoksee ympäri hautausmaata ja etsii sitä oikeaa, aarrehautaa. Yhdessä musiikin kanssa tämä on elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia.
Elokuvan erityisistä piirteistä yksi on se, että joku puhuu kaiken aikaa – hän on “Ruma” eli Eli Wallach. Jotkut taas vaikenevat ja lausuvat äärettömän kitsaasti ylipäänsä mitään – tällainen hiljaisen miehen osa on “Hyvällä” Clint Eastwoodilla.
Yksi elokuvaan liittyvä pieni, ehkä virheeksikin luettava, mutta harmiton seikka on se, että siinä käytetään dynamiittia – vaikka dynamiitti keksittiin vasta vuonna 1866, kun elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1862.
Hyvä elokuva tarvitsee aina hyvän ja vaikuttavan alun, joka tempaisee katsojan mukaansa. Tällä elokuvalla se on. Hyvä elokuva tarvitsee myös rikkaan ja tenhoavan keskikohdan, jotta katsoja pysyy hengittämättä sen äärellä kaiken aikaa – tällä elokuvalla sekin on. Hyvä elokuva tarvitsee vielä erittäin loistokkaan ja vangitsevan loppukohtauksen eli finaalin, jonka jälkeen katsoja jää ihan typertyneenä haukkomaan henkeään. Tällä elokuvalla sekin on. Monien mielestä juuri elokuvamaailman paras ja vaikuttavin finaali.
nimimerkki: Tunturisusi
