Sanon tämän heti aluksi – myönnän olevani japanilaisten hölmöjen hirviöleffojen suuri fani. Siis suoraan sanottuna rakastan Godzilla-elokuvia. Siispä, vaikka suurimman osan Godzilloista, idea on kieltämättä sekopäinen, niin siitä huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, nautin miltei jokaisesta Godzilla-leffasta. Ja Godzilla kohtaa Destroyahin, jonka TV-esitystä odotin kuin kuuta nousevaa, ylitti kaikki odotukset, räjäytti pankin, naulitsi katseen ruutuun ja vieläpä sijoittui näkemieni Godzillojen parhauslistalla toiseksi, heti ensimmäisen, alkuperäisen jälkeen.
Juoni on seuraavanlainen. G-ryhmän (=Godzilla-ryhmän) jäsenet etsivät edelleen Godzillaa, jota ei ole vieläkään saatu toimitettua pois päiviltä. Ja ovatpa he vielä löytäneet Godzillan jälkeläisenkin, jota he kutsuvat (tai ainakin yksi heistä kutsuu) Pikkuiseksi. He hoksaavat, että Godzillan kotisaari on tuhoutunut. Tästähän Godzilla ei luonnollisesti tykkää, ja se päättääkin marssia maihin ja pistää Tokion raunioiksi ties-kuinka-monennen-kerran. Kaiken kukkuraksi samaan aikaan herää myös 2,5 miljardia vuotta vanha hirviö – Destroyah, joka alkaa taistella Godzillaa vastaan. Tuhojen määrä luonnollisesti kaksinkertaistuu. Kaiken kukkuran kukkuraksi Godzillan radioaktiivisuus alkaa kasvaa niin suureksi, että se uhkaa räjähtää, ja tuhota koko maapallon. Aivan, nyt ei mene japseilla asiat hyvin.
Kun muistelee edellistä Godzilla-elokuvaa, Godzilla ja Mothraa, Destroyahin juoni alkaa tuntua yllättävänkin nerokkaalta. Ja ainakaan mitään maapallo on elävä!-kaltaista juonta (niin kuin Mothrassa) ei ole pelättävissä. Onneksi. Edellisiin osiin verrattuna Godzilla kohtaa Destroyahissa on paljon entistä vähemmän huumoria, ja nyt ollaan lähempänä alkuperäisen Godzillan synkkää tunnelmaa. Elokuvan loppupuolella tapahtumat alkoivat käydä ihan koskettaviksikin. Ja Godzillan poikanen tuo tietysti mielenkiintoisuutta tarinaan.
Näyttelijöitä ei voi erikoisemmin kehua. Kukaan ei tuo hahmoonsa mitään erikoista, eikä heidän nimiään edes tahdo muistaa. Hahmot eivät kuitenkaan jää ihan paperinohuiksi, ja jaksavat sentään edes vähän kiinnostaa. Ohjaus taas on yllättävänkin hyvää. Edellisenkin Godzillan ohjannut Takao Okawara saa elokuvasta aikaan yhtenäisen, kasassa pysyvän kokonaisuuden, eikä liikaa sekavuutta ole. Käsikirjoituskin toimii. Hahmojen dialogi on tehty sujuvasti, ja tärkein osa: itse tarina, liikkuu hyvin eteenpäin, ilma häiritseviä aukkoja juonessa, jotka voisivat pilata koko leffan. Käsikirjoittajana toimii Godzilla kohtaa King Ghidorahin-elokuvan ohjannut Kazuki Omori.
Efektit ovat jälleen kerran hienoja. Godzilla ja Godzilla Junior (siis se poikanen) ovat ihan hienoja, ja Destroyahkin on vakuuttava. Tietysti myös ne Tokion ryttäämiset sun muut näyttävät edelleen hienoilta. Loppukamppailu Godzillan ja Destroyahin välillä on upea. Koko elokuvan ajan ilmassa on jännitystä, mutta viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana se kasvaa sietämättömäksi – siis positiivisella tavalla. Elokuva ei ole pelkkä aivot narikkaan-tyyppinen perustason monsterileffa, vaan sillä on ihan oikeasti sanoma, ja se jättää ajateltavaa. Jos vähääkään pidät Godzillasta, älä jätä tätä väliin.
