Alan Parker teki 80-luvulla pari todella kehuttua elokuvaa eli Pink Floyd The Wallin ja Missisippi palaa. Angel Heart on näiden välissä tehty elokuva, joka yhdistelee niin film noirin kuin voodoo-kauhun aineksia. Pohjalla on perinteinen dekkaritarina.
On vuosi 1955. Harry Angel on hieman räjähtäneen oloinen renttuetsivä, joka saa omituiselta mieheltä, Lous Cyphertiltä tehtäväkseen selvittää onko ennen sotia suosiossa ollut laulaja Johnny Favourite enää elossa. Aluksi melko yksinkertaiselta vaikuttanut tehtävä mutkistuu verisestikin matkan varrella.
Tarina on toki asiaankuuluvasti erittäin tavanomainen, mutta mukaan on liitetty monia mielenkiintoisia mausteita, kuten liian vähän kuvattu voodoo-kulttuuri. Parker on luonut elokuvalleen aiheeseen sopivan ulkoasun ja tunnelman, josta kuuluu suuri kiitos myös mestarilliselle kuvaukselle (Michael Seresin) sekä synkähkölle musiikille (Trevor Jones). Yhdessä nämä kolme tekijää ovat luoneet kafkamaisen, unenomaisen ja painajaismaisen, tunnelman, joka saa lisää voimaa vielä yhdestä elokuvahistorian ahdistavimmista loppukäänteistä. Elokuva jää pyörimään hyvin pitkäksi aikaa sen päätyttyä.
Tällainen elokuva ei onnistuisi ilman vahvoja näyttelijäsuorituksia, eikä Robert De Nirolta voi vähempää kuin loistokasta työtä odottaa. Mickey Rourke taas saattaa aiheuttaa hieman epäröinti. Harva tuntuu muistavan, että vielä 80-luvulla Rourke oli vielä ihan oikea näyttelijä, sukupolvensa parhaimpia ja osoittautuu vielä De Niroakin paremmaksi roolivalinnaksi tähän elokuvaan. Hän ei näyttele ahdistunutta Harry Angelia, hän on Harry Angel. Näin intensiivistä näyttelijätyötä on aina mukava katsoa. Nykyäänhän Rourke on alkanutkin tehdä pienoista comebackia, mikä on hyvä, sillä miehen kyvykkyys menee ihan hukkaan kolmen pennin toimintapätkissä. Angel Heart ei ole maailman helpoimpia elokuvia. Ensinnäkin sen hidas tempo saattaa tietyissä katsojissa aiheuttaa uneliaisuutta, toisille (kuten minulle) tempolla taas on hypnoottinen vaikutus, joka pitää katseen tiukasti ruudussa. Myös elokuvan armottoman synkkä tunnelma saattaa karkottaa elokuvalta katsojia. Jos pystyy sulattamaan elokuva erilaisuuden, saattaa pian huomata, että onkin katsonut trillerien kirkkaimpaan kärkeen kuuluvan teoksen.
nimimerkki: Daniel Baldwin
