Kirpputoritarinaturinalla aloitetaan. Hiljattain joku myyjä kauppasi runsasta läjää leffoja paikallisessa kierrätysliikkeessä, joten ryntäsin innokkaana tutkimaan tarjontaa. Yhdessä rivissä oli pelkästään Benedict Cumberbatchin filmejä, liekö entinen omistaja sitten ollut miehen fani. Joka tapauksessa muutaman noista ostin erittäin halpaan kappalehintaan. Ensimmäisenä ostoksistani katsoin tämän vähän tuntemattomamman, mutta palkitun sekä kiitetellyn teoksen. Turinatarina osuus loppuu tähän. Itse leffa oli mainio, vaikkakaan ei vastannut pienen nettitutkistelun jälkiseurauksena saavutettua hypehurmosta.
Juoni saksanpähkinänkuoressa menee seuraavasti: kirjailija Alexander Masters (Cumberbatch) tapaa erinäisten sattumusten kautta pulsuuntuneen Stuart Shortin. Ensin mainittu kiinnostuu Stuartin omintakeisista jutuista ja tutustuttuaan miekkoseen hieman paremmin hän päättää kirjaista teoksen tämän elämästä. Kovin hilpeä stoorihan se ei ole, leffan nimen mukaisesti sekä kirja että siitä tehty elävä kuva kulkevat aikajanallisesti lopusta alkuun, kolmikymppisestä äijänrötväleestä lapsuusmuistoihin. Lopussa siis ehkä paljastuu, mistä syöksykierre alkoi. Toisille jaetaan syntymässä täyskäsi, Stuart ponnisteli eteenpäin kymppihailla. Kaikesta huolimatta sosiaaliseen paasaukseen ei sorruta ja päähenkilön täysin omin ikkupikkukätösin ottamat harha-askeleet kehdataan näyttää totaalisessa rumuudessaan.
Tom Hardy on nimihenkilönä liekeissä elokuvassa, onneton heppu lihallistuu sammalluksien sekä päähänpistojen ja elämäntyhmyyksien kautta kiehtovaksi ihmiseksi, jolle on käynyt kaikenlaista, osin siis omaakin syytään. Julkaisussa ei ollut suomen eikä edes englanninkielistä tekstitystä, minkä huomasin jo ostosvaiheessa. Ymmärrän englantia kuitenkin hyvin, joten ajattelin että mitäpä tässä suotta murehtimaan. Hardyn paksu aksentti, hetkittäinen tillintallin mumina sekä outo ajatuksenjuoksu pudottivat minut kärrilöiltä kuitenkin useammin kuin kerran. Korvienhöristelykään ei auttanut, joten annoin osan pölinöistä suosiolla mennä ohi. Cumberbatch tukee kaikin puolin keskiluokkaisena taviksena elämän jokaiseen ruumiinosaan potkimaa päähenkilöä kelvokkaasti, tarkoituksellisesti jättäen estradin seurattavammalle persoonalle.
Miksen silti anna “kuin” kolme tähtöstä, mikä tosin on edelleen melko hyvän elokuvan merkki. Koska tapahtumat hyppivät pariin otteeseen kuin kilon LSD:llä kuorrutettuja porkkanoita kerralla syönyt kani (ilman taiteellisia perusteluita) ikäänkuin välistä puuttuisi joitakin palasia. Toisekseen filmin valotyöskentely on välillä karseaa. Autossa napatut otokset näyttivät toisinaan hehkulampputehtaalla otetuilta ja kummallinen kliinisyys vaivasi osassa tiettyjä lokaatioita. Osaltaan myöskään kahden miehen show ei aivan jaksa kantaa, vaikka uransa alkuvaiheiden Hardy ja Cumberbatch pelaavat hyvin yhteen. Kaksikon perheille sekä ystäville jätetään hädin tuskin huomiomurusia muiden aterioinnin jälkeen. Lopulta joku ilkeämpi voisi tietysti sanoa ettei näitä samankaltaisia masistarinoita tarvitsisi kertoa montaa kertaa joka vuosi. Vaikka leffa väittää pontevasti ettei seurausta välttämättä edellä syy on ilmiselvää ettei asianreelinki ihan noinkaan ole.
Hyvin näytelty rappioraina yhtä kaikki on kyseessä. TV-elokuvan rajoitteet pistävät ikävästi silmään erityisesti visuaalisella puolella. Keskivahva fokuksen puute tarinassa sekä liian suppea katsaus päähenkilöiden muuhun sosiaaliseen elämään jäivät rippusen kalvamaan. Ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jo pelkästään Hardyn tulisen monipuolisen rypemisen ansiosta, intensiivisyyttä löytyi jannulta kauhakaupalla jo tuolloin. Viime kädessä teos onnistuu koskettamaan, sillä pätkän aikarakenne säästelee paukkuja oivallisesti ja mitään toivottavasti spoilaamatta, voiko kenenkään elämä mullistua täysin päälaelleen hetkessä spektrin huonommasta päästä? Olemme rappion äärellä.
