Eternals marssittaa Marvelin elokuvaestradille kokonaan uuden porukan supervoimaisia olentoja, jotka asettuvat maalaisittain tarkastellen johonkin jumaltaruja aavistuksen korkealentoisemmalle tasolle – marvellaisittain tosin vain eräälle lukuisten erilaisten kosmisten voimien välitasolle. Marvelin elokuvajatkumossa Eternals kipuaa kerralla useamman askelman tikapuilla taivaisiin, mutta vain siinä mielessä, että se on tanakka lisäys rosteriin, jolla MCU:n nelosvaihetta ja Infinity-saagan jälkeistä uutta tarinakaarta ollaan viemässä alati kosmisempiin mittasuhteisiin. Korkealle yritetään kurkottaa muutenkin, mutta yritykseksi se valitettavasti jää.
Siitä huolimatta, että Eternals on uunituore, sitä koskevissa arvosteluissa on jo ehditty kuluttaa puhki fraasi, jonka mukaan elokuvassa on liikaa kaikkea. Tämä ei pidä täysin paikkaansa. Hahmokavalkadi on toki mittava, mutta olennaisilta osin (paria kliseistä ja salamannopeaa motivaatiokäännöstä lukuunottamatta) hahmoilla on vähintäänkin riittävästi aikaa ja tilaa kehittyä. Tarinan tasoja puolestaan on oikeastaan vain kaksi ja ne ovat varsin loogisia ja avataan turhankin rauhassa.
Eternalsissa onkin liikaa lähinnä kahta asiaa: pituutta ja siirappista jeesustelua. Reilusti yli kaksi ja puolituntinen kesto ei tunnu perustellulta, kun juonenkuljetus jumittuu toistuvasti tyhjäkäynnille. Kun suonsilmäkkeiden aikana ei onnistuta rakentamaan toimivaa saatikka todentuntuista jännitettä, lopputuloksena lähes kaikki hahmot ärsyttävät, kenenkään kohtalo ei kiinnosta ja lopulta tapahtumilla ei tunnu olevan enää mitään väliä.
Pitkäveteisyyttä paljon suurempi ongelma on Eternalsin ällöttävä kirkasotsaisuus ja väkinäinen kulttuuri-ilmaston kosiskelu. Hollywoodin hyppy vaatteet päällä ja kännykkä taskussa woke-kulttuurin uima-altaaseen ei ole enää uutinen, ja ketään tuskin on yllättänyt myöskään se, että Marvel pulikoi saman altaan syvässä päädyssä iloiset Disney-prinsessakellukkeet käsivarsissaan. Eternals nyt vaan menee tällä saralla jo naurettavuuden puolelle.
Hetki, jossa elokuva viimeistään lähtee käsistä, on sen eniten polemiikkia herättänyt kohtaus, jossa Eternals-porukan avoimesti homoseksuaali jäsen, Phastos (Brian Tyree Henry), muiskauttaa lähdön hetkellä mojovan pusun kumppaninsa Benin (Haaz Sleiman) kanssa. Koska nykyisin julkisen keskustelun ilmapiiri on kuin jatkuvasti ryöpsähtämistilaisuutta kyttäävä matala-asteinen tulehdus, lienee paikallaan ottaa vielä hetkeksi pakkia ja antaa lausunto.
Kyse ei ole siitä, etteikö homoparin suutelu, homo supersankari tai ylipäätään homoseksuaalisuus elokuvassa olisi ihan ok. Kyse ei myöskään ole siitä, että hahmo on lähdemateriaaliin nähden muutettu homoseksuaaliksi. Alkuperäisten hahmojen ja tarinoiden kopelointi on toki itsessään aina kyseenalaista, mutta on tässä tapauksessa lähes samanlainen vivahde-ero kuin se, että Kingo (Kumail Nanjiani) on sarjakuvaromaanin samuraihahmon sijaan elokuvassa Bollywood-näyttelijä (oi kyllä).
Kyse on siitä, että Eternalsin hahmojen kirjo on yksinkertaisesti vedetty niin överiksi, että se vetää maton oman tarkoituksensa alta. Kun hahmokaartissa on yhtä aikaa kiinalaista, eteläkorealaista, intialaista ja meksikolaista verenperintöä, pojalta näytävä tyttö sekä kuuro, on afroamerikkalaisen ja muslimin samansukupuolinen suhde jo niin suuri kirsikka, että näiden ääri-inklusiivisten kinkereiden kakku ei sitä enää kestä, vaan lässähtää surkuhupaisasti kyljelleen.
Tämä on harmillista siinä mielessä, että keskisormen heiluttelu esimerkiksi lähi-Idän kulttuurien suuntaan on tässä asiassa ehdottomasti tarpeen. Äärimmäisessä läpinäkyvyydessään ratkaisuilla kuitenkin uhrataan jälleen yksi nimike ideologian ratsuksi välittämättä siitä, jaksaako se kantaa taakkaansa. Eihän se jaksa, ja kompastuu vain omaan pakkosyöttökaukaloonsa.
Joku saattaisi kysyä, kuinka juuri monimuotoisuus voi olla uskottavuuden kannalta ongelma tarinassa, joka sinkoilee kontekstissaan pitkin universumia? Siten, että immersiota eivät yhtä usein riko elokuvan tapahtumat, kuin niiden toteuteutus. Kun katsoja kokee tulleensa huijatuksi seuraamaan rakastamansa pop-kulttuurin instituution sijaan sodanjulistusta agendan puolesta, ei ole ihme, että niin moni on kokemaansa pettynyt. Se ei myöskään vielä tee kenestäkään rasistia tai homofoobikkoa.
Mitä varsinaiseen toteutukseen tulee, ja kuten Marvelilta saattaa odottaa, Eternals on teknisesti huippulaatua. Se on kuvalliselta ilmeeltään näyttävä – jopa eeppinen. Valitettavasti se vain irtoaa siinäkin Stan Leen hengestä unohtaen inhimillisyyden ja todentunnun tuoden mieleen Christopher Nolanille ja etenkin tämän Inception-, Interstellar- ja Tenet-teoksille tyypillisen etäisen tunnelman. Omassa sarjassaan loistavien todellisuusloikintojen harmaansävyiset valuvat unet eivät vain ole Marvel-universumia.
Myös näyttelijätyön osalta Eternals on yllättävän hengetön ja puiseva, sisältäen lähes yhtä paljon melodramaattisia pysähdyksiä ja käännöksiä kuin Aquaman. Vuoroin väännetään leukaperät jäykkinä teennäistä paatosta ja vuoroin länkytetään tekohauskoja puujalkoja. Marvelille tuttua lämpöä ja toimivaa huumoria välittyy lähinnä Harish Patelin loistavasta sivuhahmo Karunista. Omaa kieltään puhuu myös se, että näyttelijöiden tunnettavuuden korostuminen hahmojen uskottavuuden kustannuksella kiinnittää Marvel-elokuvassa huomion nyt ensimmäistä kertaa. Samalla hahmokaartin keskiöön survottu entinen malli Gemma Chan suoriutuu yhtä luontevasti kuin… no, entinen malli.
Ongelmaksi ei muodostu se, että kirjoittamisesta ja ohjauksesta puuttuisi taito tai näkemys. Tämän osoitti jo Chloé Zhaon edellinen elokuva Nomadland. Ongelma on siinä, että hän on väärä valinta supersankarielokuvan ohjaksiin. Kun käsikirjoitus ja ohjaus keskittyy näin suurissa määrin vääriin asioihin, on seurauksena paitsi elokuvan kestoon nähden liiallinen määrä epäjohdonmukaisuuksia ja juoniaukkoja, myös massiivinen epäsuhta lopputuloksen ja genren välillä. Tämä saa Eternalsin tuntumaan sekavammalta kuin se todellisuudessa on.
Runsaasti viljelemistään viittauksista huolimatta Eternals ei näistä syistä kytkeydy riittävän tehokkaasti MCU:n kaanoniin, eikä oikeastaan edes tunnu Marvel-elokuvalta. Epäilemättä tämä tekee leffasta joidenkin mielestä helmen. Kun Eternals nyt kuitenkin sattuu kuulumaan tyyliltään jokseenkin napakkaan kokonaisuuteen, ja tuntuu silti jäykkäleukaisen Exodus: Gods and Kingsin ja Power Rangersin (!) risteytykseltä, lienee osuvampi termi tyylirikko.
Tarinaa tiukentamalla, tai mikä mieluisampaa, uhraamalla kaikissa sateenkaaren väreissä loimottavan sulkapeitteen pörhistelyä olennaisen sisällön hyväksi, olisi tuloksena voinut syntyä loistava teos.
Eternals on jo ehditty todeta Marvelin toistaiseksi epäonnistuneimmaksi elokuvaksi, eikä tuomio ole tuulesta temmattu, etenkin kun lähdemateriaali olisi tarjonnut mahdollisuuden toteuttaa MCU-jatkumon toistaiseksi syvällisimmän ja kypsimmän osan. Sellainen se ilmiselvästi haluaisi ollakin, mutta valitettavasti lopputulos on löyhä, tyhjänpäiväiseltä tuntuva ja mahdollisesti yksi sarjan lapsellisimmista. Kuin liikaa hattaraa ahmineen yksisarvisen oksennus, jonka se päästää katsojan syliin hymyssä suin ja itsestään ylpeänä.
