Fellinin Rooma on… kuin useamman lajin päivällinen, jossa herkkuja tuntuu tulevan aina vain lisää ja lisää. Menu alkaa vaatimattomasti kylmällä keitolla (Rooman ulkopuolelta) ja jatkuu täytetyillä pikkulinnuilla (nuoren Fellinin saapuminen uuteen kotiin), siansorkilla (Rooma kaatosateessa), kalapaistoksella (varietee-näytös), klassikkoreseptillä valmistetuilla leivoksilla (arkeologiaa), hapanimelällä mönjällä (ilotalo)… Show saavuttaa kohokohtansa osiossa, jossa katsojalle tarjoillaan 18-kerroksinen kermakakku, jonka täytteenä on muka-jumalaisia kirkonmiehiä ja –naisia. Lopuksi Fellini tarjoaa mustaa kahvia Anna Magnanilla terästettynä. Eipä tarvitse Roomassa käydä, kun on tämän episodileffan nähnyt?
Elokuva on mahtipontinen, yksityiskohdiltaan rikas (yksi katselukerta ei riitä), laaja (30-luvulta 70-luvulle) ja ehdottoman fellinistinen totuudenkuvaus ohjaajan kotitienoista. Se on fantastinen dokumentti, jonka voisi toivoa olevan totta, mutta joka ei onneksi kuitenkaan ole.
Leffan huumori on purevaa ja jokainen sen episodeista kiehtoo omalla omituisella tavallaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että Fellinillä on ollut liikaa materiaalia. Katsojalle tulee ähky. Olotilaa ehkä helpottaisi, jos kuvissa olisi koko ajan mukana edes yksi vahva henkilöhahmo. Fellini (Gonzales ja Fellini) riittää hahmona kertojaksi ja sivustaseuraajaksi, mutta sankari hän ei ole. Vai kenties onkin, eihän kuka tahansa selviä (Fellinin) Roomasta hengissä?
…Jotenkin tuntuu, etten ole vielä toistanut sitä yhtä juttua tarpeeksi. Fellini. Kas noin, tuliko ähky?
