Orson Wellesin vuonna 1939 radiossa esittämä versiointi H.G. Wellsin Maailmojen sodasta pisti Amerikan sen verran sekaisin, että tapahtumasta puhutaan edelleen. Todentuntuisesti kerrottu tarina muukalaisten suorittamasta joukkotuhosta aiheutti joukkopaniikin arviolta yli miljoonassa kansalaisessa, mikä on melko hyvä saavutus, kun kuulijoita ko. radiokanavalla tuolloin oli vain reilut kuusi miljoonaa.
On tietenkin helppo syyttää reaktiosta vain tuota ”tyhmää ja naiivia Coca-Cola-kansaa”, mutta yhtälailla on hyvä muistaa ajan sotaisa henki sekä radion uudehko asema tiedonvälittäjänä. Joka tapauksessa pelko oli sitä luokkaa, että vajaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin amerikkalainen tv-elokuva muisteli tapahtumaa kaiholla. Ja latteasti dramatisoiden.
Yö jolloin Amerikka kauhistui alkaa tapahtumansa loogisesti radiostudiolta, jossa Orson Welles (Shenar) ja Howard Koch (Bryant) jännittävät kovaa panostusta vaatinutta ja uutta kerrontaa henkivää kuunnelmaansa. Sitten tarina laukkaa ympäri Jenkkilää kertoakseen ihmisten järkytyksestä. Alieneita pakenee mm. juntti-isä ja –poika, iso lössi hienostoa kesken tanssien sekä parisuhteensa mutkalle pistänyt perhe.
Based on true story on monesti kiinnostava lisämerkintä leffalle, mutta Yö jolloin Amerikka kauhistui on kiinnostava vain sen aikaa, kun ensimmäiset kauhuaallot on lähetetty studiosta liikkeelle. Muutenkin hohto ja idea tuntuvat olevan suurimmillaan studion sisällä leiskuvaa intoa kuvatessa – siinä tosiaan vain tehtiin antaumuksella kuunnelmaa, ei paskat housut purskauttavaa huijausta. Reaktio oli lopulta toinen. Tavoitettuun reaktioon ei pääse tämäkään ”tosielämän” kuvailu.
