Jessica Lange on sen verran kiltin oloinen näyttelijätär, ettei häntä heti osaisi kuvitella itserakkaan ja omistushaluisen diivan rooliin. Drew Barrymore taas on useammassakin paikassa todistanut olevansa rämäpääluonne, joka tykkää kerätä mustelmia ja esitellä niitä. Näin ollen ei olekaan ihme, jos hänet näkee esittämässä sen tyyppistä naista. Vaikka kyse ei olekaan kilpailusta, Grey Gardensin kohdalla on todettava, että Lange on roolissaan yllättäen uskottavampi kuin Barrymore.
Grey Gardens pohjaa tositapaukseen. Elokuvan nimi viittaa sekä vuonna 1975 valmistuneeseen dokumenttielokuvaan että paikkaan, jossa sen päähenkilöt asuivat. Toinen heistä oli laulaja Edith Bouvier Beale, Jacqueline Kennedyn täti, ja toinen pikku-Edith, joka äitinsä tavoin halusi show-alalle. Tässä elokuvassa äiti-Bealena nähdään Jessica Lange, ja hänen tyttärenään Drew Barrymore. Heidän elämässään on toki glamouria, mutta sen ohuen kimalluksen alta paljastuu mitä rujoin näkymä. Glamour nähdään elokuvassa lähinnä vain flashbackeissa. Kun vanhempi Edith vain vanhenee, ajautuu eroon miehestään ja piireistään, hän toteaa, ettei hänellä ole enää muuta kuin Grey Gardens, valtava talo puutahoineen. On Edith vanhemmalla silti muutakin, nimittäin hänen oikukas tyttärensä. Mutta pikku-Edith ikävöi maailmalle, elokuviin tai ainakin laulajaksi kuin äitinsä nuorempana. Unelman toteutuminen tuntuu olevan lähellä, kun rikas ukkomies Julius Krug (Baldwin) ottaa tytön rakastajattarekseen. Mutta Grey Gardens on kuin harmaa seitti, johon puutarhan perälle eksyneet päiväperhot sotkeutuvat tuntosarviaan myöten. Edith vanhempi manipuloi tyttärensä onnettomaksi ja lopulta he ovat vain kaksi sairasta naista kissoineen homeisen talonröttelönsä sisuksissa.
Edith vanhempi elää menneessä, tytär tuntuu näkevän asiat selvemmin. Kun dokumentintekijät löysivät Bealet tässä jamassa vuosikymmeniä sitten, asiasta revittiin isoja otsikoita. Miten murhatun presidentin vaimon sukulaiset saattoivat elää niin kurjasti?
Monin paikoin Bealein tarina muistuttaa Carrie “Prinsessa Leia” Fisherin omakohtaiseen kertomukseen pohjaavaa Terveisiä unelmien reunalta -elokuvaa (1990). Siinäkin on kyse viihdebusineksessa toimivien äidin ja tyttären välisestä kitkasta sekä glamourin kääntöpuolella muhivasta mädästä. Sekä Fisher-filmatisoinnissa että Grey Gardensissa synkkiä asioita yritetään keventää huumorin häiveellä. Valitettavasti ainakin Grey Gardensissa sorrutaan myös turhanpäiväiseen kaunisteluun. Vaikka elokuvan lavastajat esimerkiksi ovat tehneet loistavaa työtä luodessaan tapahtumapaikaksi vesivahinkojen, kuonan ja syöpäläisten täyttämän talon, sen ihmisasukit näyttävät yllättävänkin puhtailta ja hyvinvoivilta kahdeksi sairaaksi naiseksi. Lisäksi Drew Barrymore näyttelee varsinkin takaumakohtauksissa liioitellen kuin vaikkapa 1930-luvun elokuvissa oli usein tapana, mikä ärsyttää sekä silmää että korvaa. Tästä aiheutuu ristiriitaa, kun Jessica Lange tekee kuitenkin tasaisempaa jälkeä osassaan. Sama pätee moniin sivuosanäyttelijöihin. Esimerkiksi Alec-veljeään yhä enemmän ja enemmän sekä ulkoisesti että maneereiltaan muistuttava Daniel Baldwin tai viileän kauniina Jacqueline Kennedy Onassiksena nähtävä Jeanne Tripplehorn ovat Barrymoreen verrattuna välillä kuin eri elokuvassa.
Loppujen lopuksi Grey Gardens kertoo silti mielenkiintoisen tarinan, jossa on elokuvan epätasaisuuksista huolimatta imua. Ihanteellisessa tapauksessa elokuva olisi mahdollista katsoa alkuperäisen Grey Gardens -dokumentin kanssa putkeen. Tällöin tästä rappiotarinasta saisi varmasti eniten irti.
