On vuosi 1931, Amerikka kärvistelee lamassa ja kieltolain luomassa kuivuudessa. Virginian metsissä sitä tuskin huomaa, sillä paikalliset pitävät pannut kuumina ja trokaavat viinaa minkä ehtivät. Sheriffi katsoo touhua läpi sormien, kunnes ylemmät lainvalvojat puuttuvat peliin. Ison kaupungin kurinpitäjä, hiusvedestä niljakas ja naismaisesti naurava Charlie Rakes (Pearce) uskoo saavansa metsien miehet kuriin. Seudun pahamaineisimpiin viinanpolttajiin lukeutuvat Bondurantin veljekset puolestaan uskovat vain legendaan omasta kuolemattomuudestaan. Siinä pähkinänkuoressa se, millaisesta konfliktista Laittomat kertoo.
Elokuvan taustalla on toiminut tosipohjainen kirja kyseisistä Bondurantin veljeksistä. Hiukan yllättäen sen on muokannut käsikirjoitukseksi Nick Cave, jonka useimmat tuntevat ehkä parhaiten alternative-muusikkona. Ohjaaja John Hillcoatin, joka on ohjannut Caven aiemmatkin harvat käsikirjoitukset elokuviksi, ei anna auteurmaisia merkkejä itsestään mutta Laittomia voi silti pitää ainakin mielenkiintoisena vastapainona muutama vuosi sitten ilmestyneelle gangsterileffa Public Enemiesille. Bonduranteja ei kuvata samalla tavalla vinksallaan oleviksi kuin Public Enemiesin John Dillingeriä, eikä Laittomat esitä myöskään väkivaltaa yhtä kovalla tavalla kuin se. Tietysti Bondurantienkin elämään kuuluu verinen puoli, mutta tämän leffan kerronnan sävy on romantisoivampi. Tapahtumat etenevät suoraviivaisemmin ja Bondurantit kuvataan eräänlaisina antisankareina, karskeina tyyppeinä, jotka taivuttavat lakia omaksi hyödykseen vain sen verran kuin hyvään elämään korvessa tarvitsevat.
Suoraviivaiseksi voisi kutsua myös sitä tapaa, miten elokuvan hahmot on esitetty. Heissä ei ole paljon mitään tiettyjen arkkityyppien ulkopuolista, mikä tekee hahmoista totta kai helppotajuisia mutta samalla jotenkin yksipuolisia. Jossakin Steven Seagal -pätkässä sellaiset tyypit ovat oikeassa paikassa, mutta Laittomien tosipohjaisuus ja näyttelijävalinnat vihjaavat, ettei tässä nyt ole alkujaan ihan sellaista elokuvaa suunniteltu.
Arkkityypeiksi typistettyinä hahmot muuttuvat helposti ylilyödyiksi. Yön ritarin paluun pahaa jätkää, Banea, kelvollisesti esittänyt Tom Hardy vetäisee Forrest Bondurantin roolin vähäeleisesti mutta – luultavasti ohjaaja Hillcoatin siunauksella – kuulostaen ja näyttäen Tom Hanksilta. Onnistunut imitaatio, mutta sen olisi voinut säästää jonnekin muualle kuin tähän elokuvaan, sillä nyt se on vain häiritsevä tekijä. Humaltuneena hurjaa keskimmäistä veljestä näyttelevä Jason Clarke ja elokuvan varsinaista keskushahmoa, väheksyttyä kuopus Jack Bondurantia näyttelevä Shia LaBeouf eivät onneksi kuulosta imitaattoreilta. Niin ollen heistä syntyy hiukan siedettävämpi vaikutelma. Mutta heidän vastapoolinaan toimivan Guy Pearcen Charlie Rakes heiluu uskottavan rajamailla. Jos Pearcen sattuu muistamaan höyheniin ja glitteriin puettuna 1990-luvulta, Rakesia voisi luonnehtia sen hahmon aikuisemmaksi ja ilkeämmäksi painokseksi.
Kerronnallisesti leffa etenee hyvässä rytmissä, eli jännityksen lauettua on aina tilaisuus hengähtää. Mutta kokonaisuutena ajatellen Laittomat ei kuitenkaan ole mikään elokuvataiteen visionäärisin taidonnäyte. Saattaa olla, että Laittomat toimii sellaiselle katsojalle parhaiten, joka janoaa tosipohjaisia legendoja, eikä ole vielä kyllästynyt peruskaavan mukaan rakennettuihin hahmoihin. Kappaleena amerikkalaisten historiaa Bondurantin veljestrion tarina mahtuu hyvin siihen jatkumoon, missä on jo nähty mm. Bonnie ja Clyde (1967) ja Eliot Nessin Al Capone -jahtia kuvannut Lahjomattomat (1987).
