Downton Abbeyn toinen tuotantokausi vie katsojat ensimmäisen maailmansodan taistelutantereille. Tutut hahmot palaavat, mutta heidänkin on pitänyt sopeutua sodan tuomiin muutoksiin. Granthamin jaarli Robert kylpee itsesäälissä, koska on liian vanha rintamalle, samalla kun hänen perillisensä Matthew möyrii Sommen juoksuhaudoissa. Sinne ovat joutuneet myös kartanon lakeijat Thomas ja William. Jaarlin nuorin tytär Sybil ryhtyy sairaanhoitajaksi ja Matthewin äiti Isobel omistaa aikansa hyväntekeväisyydelle. Hovimestari Carson puolestaan yrittää pitää tasoa yllä sodan hirvityksistä huolimatta. Jopa muutosvastainen leskikreivitär Violet toteaa, että sota on tehnyt hänestä aamuvirkun.
Taistelutantereet tömisevät, ruumita tulee ja hautoja syntyy, mutta myös romantiikkaa on ilmassa. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa Matthew’n ja Maryn lupaavasti alkanut rakkaustarina kariutui ja nyt molemmat ovat löytäneet uuden sydänkäpysen. Matthew tuo näytille ujon Lavinian, Mary puolestaan rahvaanomaisen sanomalehtipohatta Sir Richard Carlislen. Kun entiset rakastavaiset uusine puolisoineen astuvat näyttämölle, ilma sähköistyy ja tiedossa on monenmoista juonittelua, kiristystä ja sydänsurua. Palvelijainkortteerissa sisäkkö-Annan ja kamaripalvelija Batesin idyllinen romanssi saa myös kapuloita rattaisiin, kun Batesin kostonhimoinen vaimo saapuu kartanoon. Lopullisesti skandaalin ainekset ovat koossa, kun kartanon tytär Sybil ja sosialistinen autonkuljettaja Branson antavat periksi lihan himoille.
Toteutukseltaan Downton Abbeyn toinen tuotantokausi on ensimmäisen veroinen. Tekniset aspektit puvutustuksesta lavastukseen ja kuvaukseen ovat edelleen ensiluokkaista, samoin näyttelijäntyö. Dame Maggie Smith Violetina jaksaa yhä uudelleen ihastuttaa pisteliäillä välihuomautuksillaan, vaikka kauden todelliseksi tähdeksi nouseekin Marya esittävä Michelle Dockery. Dockery pääsee esittelemään koko tunteiden skaalan kylmäluontoisena Marynä, jonka kovan ulkokuoren alla sykkii sittenkin intohimoinen ja haavoittuva sydän. Uusi tulokas Iain Glen julmana Sir Richardina on myös näkemisen arvoinen suoritus.
Kokonaisuutena toinen tuotantokausi ei kuitenkaan loista yhtä kirkkaasti kuin edeltäjänsä. Tähän syynä on epätasainen käsikirjoitus. Julian Fellowes kirjoittaa edelleenkin parasta dialogia mitä televisiosta tulee, mutta juonenkulku haparoi nyt pahasti. Tarina kulkee aivan liian nopeasti eivätkä hahmot ehdi kehittyä luontevasti, kun yhdessä jaksossa saatetaan käydä läpi kokonaisen vuoden tapahtumat. Varsinkin myöhemmissä jaksoissa nähdään naurettavia juonenkäänteitä, jotka ehkä sopivat amerikkalaiseen saippuasarjaan, mutta eivät todellakaan laadukkaaseen englantilaiseen draamaan. Fellowesin osalta toinen kausi on pettymys, mutta upean näyttelijäkaartin ja tuontantotiimin ansiosta edelleen parasta mitä tv:stä tulee Mad Menin ja Game of Thronesin ohella. Kolmatta kautta ja Shirley MacLainea odotellessa.
