Highlander- Kuolematon (1985) oli aikansa yksi omaperäisimmistä teoksista. Elokuva onnistui yhdistämään lähes kaikkia mahdollisia elokuvagenrejä sopivassa suhteessa omaperäiseen kerrontaan joka loikki 1500-luvun Skotlannista 1900-luvun New Yorkiin. Elokuva poiki jatko-osia, tv-sarjoja, ja uusintaversio pitäisi tulla 2012 puolella. Elokuva nosti Ranskalaisen Christopher Lambertin elokuvayleisön tietoon, ja tätä voidaan pitää vielä tänäkin päivänä miehen vuoristoratamaisen uran parhaimpana roolina.
Vuodet vierivät ja Highlander sai keskinkertaisia jatko-osia, joissa mielikuvituksen rajat ylitettiin liiaksi, ja elokuvan maine ”tuhriintui”. Elokuvasarjan päätöstä enteilevä neljäs vuonna 2000 suoraan videomarkkinoille ilmestynyt Highlander- Endgame, yhdistää tv-sarjan päähahmon Duncan MacLeodin (Adrian Paul) sekä elokuvissa samaa klaania edustavan Connorin (Christopher Lambert).
Connor MacLeod on saanut tarpeekseen verenvuodatuksesta läheisen ystävänsä, Rachelin kuoltua. Hän vetäytynyt eräänlaiseen pyhättöön, jonne elämäänsä väsyneet kuolemattomat voivat tulla pohtimaan syntejään, ja elämän ja kuoleman jatkumoa. Kaivattu rauha saa julman päätöksen, kun pyhättöön hyökkää Connorin vanha verivihollinen Jacob Kell (Bruce Payne) kätyreidensä kanssa katkaisemaan kaulat kaikilta muilta paitsi Connorilta, jonka Kell päästää vapaaksi keräämään voimia viimeistä kohtaamista varten. Kuolemattomat taistelevat palkinnosta, joka lunastetaan, kun vain yksi kuolematon on jäljellä. Connor yhdistää voimansa Duncan-serkkunsa kanssa. Kuitenkin, kohdatakseen tulevaisuutensa, heidän päästävä tasoihin menneisyytensä kanssa, jota varjostavat vanhat veriteot.
Leffasarjan fraasiksi muodostunut ”There can be only one – voi olla vain yksi”, pätee aika hyvin arvosteluna koko elokuvasarjalle. Ykköstä parempaa ei ole. Highlander – Endgame tosin yllätti silti positiivisesti, sillä toisin kuin futuristinen toinen ja epälooginen kolmas osa, teos oli uskollinen alkuperäiselle elokuvalle juoneltaan, jatkuvuudeltaan ja kerronnaltaan. Toki käsikirjoitus oli juuri niin päätön kuin kolmannelta jatko-osalta voi odottaa, mutta toteutus ja seikkailut eri ajanjaksoilla tuovat mielenkiintoa ja väriä tarinaan.
Kuvauspaikat ja lavasteet ovat onnistuneita ja muutenkin upeaa katseltavaa. Kohtauksia kun kyydittää vielä Nick Glennie – Smithin kuolematon hymni ”Legend of immortals”, ja muut tarkoin valitut ja huolitellut sävellykset. Erikoistehosteet ovat melko näyttäviä, joskin niitä on ehkä himpun verran liikaa. Äänitehosteet tulevat kovaa ja terävästi, kuten kuuluukin.
Näyttely on ikävä kyllä melko surullista katseltavaa. Silmin nähden vanhentunut ja rapistunut käheäkurkku Chris Lambert pelottavan väsyneen ja kyllästyneen oloinen roolissaan, ja siksi ehkäpä ohjaaja (Suomalais-syntyinen Douglas Aarniokoski) on jättänyt miehen hieman sivummalle. Suuremman kunnian saa Adrian Paul, joka hoitaa dialogit kankeasti, mutta miekalla huitomiset lipevästi. Kaikesta huolimatta heikoimman suorituksen vetää sivuroolikuningas Bruce Payne. Jatkuva ylinäyttely painatettu hidas brittiaksentti saa katsojankin jo toivomaan, että joku huitaisisi siltä jo alussa kurkun auki.
Toimintakohtaukset ovat erittäin taidokkaasti siirretty Matrix-sukupolveen näyttävyydellään. Eihän sitä oikeasti kukaan jaksa neljää vuosisataa pelkällä miekalla huitoa. Kohtauksissa vilahtaa taistelutieteen ekspertti Donnie Yen, joka pitää huolen että pelkkien miekkojen kalistelu on jo mennyttä aikaa. Toimintakohtausten ainoa heikko lenkki on Lambertin stunt-double, joka häpeilemättä vilauttaa naamaansa jo vähän turhan usein.
Sarja olisi ollut hyvä päättää tähän melko onnistuneeseen kokonaisuuteen, mutta jatkoa tällekin tuli. Adrian Paulin tähdittämä The Source, joka on jäätävää katsottavaa jopa vannoutuneimmillekin Highlander – faneille. Highlander – Endgame toimii paikoitellen jopa erittäin hyvin.
