Orkesteri soittaa herra Sönderbyn (Sjöström) tahtipuikon viuhuessa. Kamera liikkuu kohti jousia. Siellä istuu Stig Eriksson (Olin). Hän on niitä jätkiä, joiden mielestä taidetta saa aikaiseksi vain tuskan kautta. Niinpä mies piiskaa itseään henkisesti oikein olan takaa, jotta viulu soisi hänen käsissään aina vain kauniimmin ja paremmin. Kunnianhimossaan mies melkein epää itseltään suloisen Martan (Nilsson) huomion. Suurin piirtein näin alkaa Ingmar Bergmanin pitkä takaumakertomus, joka jo alussaan paljastuu vähemmän onnelliseksi.
Onnea kohti on jo nimeltään sellainen leffa, ettei siltä voi olettaa ihmeellisyyksiä. Siinä mielessä elokuva oli positiivinen yllätys. Bergman on kirjoittanut jälleen kerran hyvin mielenkiintoisen tarinan ja onnistunut rytmittämään sen mukavaan ”taskukokoon”. Vaikka muutamat leffan henkilöistä jäävät hiukan irrallisiksi (esim. Margit Carlqvistin Nelly Bro), pääkolmikko Sjöströmistä Nilssoniin esittää niin hyvää materiaalia, ettei Bergmanin ratkaisuja voi suuremmin moittia. Jos miehen teksti jossakin näiden kolmen kohdalla ontuu, niin Martan ajatuksissa. Annettakoon se anteeksi, sillä eihän Ingmar ole nainen.
Leffan musiikki on hyvää, Beethovenia (johon alkuperäisnimikin viittaa), Mendelssohn-Bartholdia, Mozartia ja Smetanaa. Leffassa orkesteria johtava Sjöström ei vaikuta roolihenkilönsä ammatissa kovin vakuuttavalta, mutta harvoinpa samaan tilanteeseen joutuneet näyttelijät vaikuttavat. Muutoin hän on mainio isällinen auktoriteetti. Stig Olin on kunnianhimoisena viulistina aidon oloinen ja kerää ehdottomasti sympatiat puolelleen (vaikka jättääkin Erikssonina tiskit tiskaamatta…). Maj-Britt Nilssonin näyttelemisestä on vaikea keksiä huonoa sanottavaa. Nainen on muutakin kuin kaunis. Aivan kuten tämä elokuva. Kannattaa tsekata, jos tulee vastaan.
