Välillä on hyvä palata lapsuuden teoksiin, niitä joita katsellessa kasvoi sellainen kun nyt on. Osittain lapsuudentraumoja aiheuttanut Ruohometsän kansa (1978) oli mielestäni pitkään synkimmistä animaatioelokuvista mitä luulin nähneeni. Saman tekijän seuraava pitkä animaatio kuitenkin menee synkkyydessään useammalle potenssille. The Plague Dogs on erinomainen elokuva, joka on kuitenkin paikoitellen kivulias katselukokemus ja samalla väistämättömästi muistuttaa katsojaa eläinkoelaboratorioiden julmuudesta. Kyseessä ei ole lastenelokuva.
Kaksi koiraa, Rowl isohko ja vahva labradorinnoutaja [Christopher Benjamin] ja Snitter, pieni kettuterrieri [John Hurt] onnistuvat karkaamaan valtion eläinkoelaboratoriosta Englannin syrjäkylillä. Karkaamisen jälkeen alkaa epätoivoinen yritys selviytyä, kaksikko ei löydä isäntää ja villinä eläminen on 2 laboratio olosuhteissa jalostuneelle entiselle kotikoiralle lähes mahdotonta ilman karjanvarastamista, jonka avuksi tulee Kettu Tod [James Bolam]. Eläinten selviytymistä hankaloittaa se tosiasia, että koe-eläimille on tartutettu tietynlainen rutto, jonka leviämisen estämiseksi nämä on eliminoitava ihmistoiminnalla. Tilannetta ei paranna yhtään onnettomuudet joihin koirat joutuvat olemaan osana ja, että kylillä ihmiset alkavat puhua tappaja-koirista. Koiraparkojen selviytyminen tässä lähes kuolemaantuomitussa miljöössä tiivistyy päivä päivältä ja vaikka jokainen päivä on koettelua, se on samalla vapautta laboratorion helvetistä minne koirat eivät halua palata mistään hinnasta.
Elokuvan henkilöistä sen verran, että Rowl on pessimistinen hahmo, jonka historiasta ei kerrota sen tarkemmin. Tälle tehdään suhteellisen sadistisia hukkumistestejä elokuvan alussa jossa tätä kuvaillaan hyvin vahvaksi. Rowl on rauhallinen hahmo ja epäilee aluksi karkaamista, isännän etsimistä/hankkimista ja yhteistyötä Tod ketun kanssa. Rowl ei elokuvan aikana kovinkaan muutu, mutta henkinen rikkoutuminen näkyy tässä selviten, tämä on haavoittuvainen, mutta ei aio hävitä ilman taistelua. Snitter on ehdottomasti tarinan traagisin hahmo. Hän on vastakohta Rowlille monessa, sillä tämä haluaa uskoa selviytymiseen loppuun asti, vaikka tällä on tilanne kaikista pahimmillaan; Eläinkokeessa Ritterille tehtiin aivokirurgisia toimenpiteitä, minkä seurauksena tämä kokee hallusinaatioita missä muistaa olevansa vielä vanhan isäntänsä luona turvassa. Nämä hallusinaatiot pahenevat tarinan myötä, mutta samalla koskettavat suuresti. Kolmas ja viimeinen kunnon henkilö tarinassa on Tod kettu, joka alussa vaikuttaa huijarilta, mutta lopussa paljastuu elintärkeäksi kumppaniksi labrasta karanneille rutto-koirille.
Tarina etenee kyynisen nopeatempoisesti ja se on kuvattu täysin koirien näkökulmasta. Ihmiset kuvataan usein varjosta, kasvottomasti ja ilman kummosia esittelyitä. Näiden dialogeilla on positiivinen vaikutus tarinankulkuun, etenkin laboratorion johtajan ja kyläyhteisön väliset puhelinsoitot – tarinan sivussa käy jotenkin ilmi, ettei laboratorio halua paljastaa toimiaan ja siksi koirien karkaaminen on kiusallinen tilanne.
Animaatio on yhtä synkästi toteutettu kuin Ruohometsän kansa:ssa, tummat värit hallitsee ja luonto kuvataan karuna ja sumuisena. Tarina on hyvin realistisesti toteutettu: Koirat käyttäytyvät kuin koirat (ehdollistuvat, eivät ymmärrä kaikkea, rationaalisuuden rajallisuus ym.) ja ihmisten toimet ovat tässä aikalailla selitettyjä ja tosielämän ymmärrettävyyden rajoissa. Musertavuudessaan ja masentavuudessaan The Plague Dogs on ihan omaa luokkaansa. Huumorilla ei ole tilaa ja ainut mikä lohduttaa viattomia koiria julmassa ympäristössä ja ihmisten saalistuksen kohteena on niiden välinen toveruus. Kaikkea tätä korostaa vielä elokuvan shokkiarvoasteikko joka on animaatiogenretasolla parissa kohtauksessa todella korkea.
Tarinan edetessä kuolema alkaa käydä väistämättömäksi ja ainoaksi toivoksi pakotiestä muodostuvat Snitterin harhanäyt. Loppukohtaus tarjoaa kaikessa tyhjyydessään toivonkipinän ja jättäen aukinaisen lopun katsojille.
Elokuvallisesti Plague Dogs onnistuu olemaan koskettava ja mieleenjäävä teos, se hieman onnistumisessa mennään hieman yli, mutta ei paljoa. Ohjaaja toteaa, ettei kyseessä ole eläinkoevastainen tarina (toisinkuin novelli), mutta karu miljöö muistuttaa väkisinkin katsojaa näistä ja siitä, että siellä eläimet kärsii ja vääryyksiä tapahtuu vieläkin. Seikkailuelokuvana Plague Dogsia verottaa sen kyyninen kerronta ja huumorittomuus, ja kyseessä on selvästi enemmän selviytymistarina kuin toimintarikas seikkailu.
Harmittavaksi tosiseikaksi muodostuu se, että elokuvalla ei ole kamalasti jalansijaa anglisaksisen maailman ulkopuolella. Sillä kyseessä on loistava elokuva ja ajoittain moniulotteinenkin aikuistenanimaatio.
