Buffalo ’66 on Vincent Gallon mestarityö, joka on palkittu vuosien saatossa jo usealta taholta. Gallolle ei riittänyt se, että hän itse sovitti tarinansa elokuvakäsikirjoituksensa ja ohjasi siitä rakastetun draamakomedian, vaan hän vielä näytteli pääosan ja sävelsi elokuvan ääniraidan. Suoritusta voisi kutsua lähes sooloprojektiksi, ellei Christina Ricci tekisi yhtä hienoa, vähäeleisen kaunista ja uransa parasta roolia.
Tarina alkaa sillä kun syyttömänä lusinut Billy Brown (Gallo) vapautuu vankilasta. Heti ensimmäisenä hän alkaa etsimään vessaa, hirvittävän kusihädän yllättäessä. Hieman yksinkertaiselta vaikuttavaa pojankloppia maailma on aina kohdellut kaltoin, ja vessankin löytäminen tuntuu tälle huonon onnen soturille olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Lopulta hän löytää tiensä vessaan (mutta ei saa kustua), jonka edessä tapaa steppitunnilta tulevan kauniin opiskelijaneitosen nimeltä Layla (Ricci). Kaksikon ensimmäinen kohtaaminen ei ole kovin mieltä ylentävä kokemus, kun Layla ensin tiuskii hermorauniota muistuttavalle Billylle, jonka jälkeen Billy älypäänä päättää kidnapata tytön mukaan perhetapaamiselle Buffaloon.
Kidnappauksesta kehkeytyy mielenkiintoinen matka kahden ihmisen välille. Billy ei edes osaa ajaa pakoautoa ja mm. poistuu kesken kidnappauksen kuselle tienviereen. Smartass nimeä kantava Layla tuntuu vähäeleisyydestään ja kuoreen vetäytymisestään huolimatta olevan se voimakkaampi ja sieppaajansa ohjailevampi puolisko, kun heikko ja lapsuudessaan kärsinyt Billy vain piilottelee haavoittuvuuttaan kovan ulkokuoren alle. Miehen tolkuttomassa tiuskimisessa on näkyvissä jotakin haurautta, jota harvemmin kankaalla on nähty, ja viattomilla silmänräpäyksillä dialogiosansa monesti hoitavan Layla mukautuu tilanteeseen täydellisesti.
Juuri ennen vanhempien tapaamista Billy kertoo hurjan suunnitelmansa ”vangilleen”: Laylan pitää esittää Billyn vanhempien edessä tämän morsiota Wendy Balsamia, ja kehua maailmalta ja muka suurbisneksistä palaavaa poikaa sen minkä kerkeää. Billyn ainaiset valeet & selitykset pahenevat kokoajan, ja huono itsetunto murenee entisestään, kun vanhempia ei edes kiinnosta tulla katsomaan poikaansa Baseball-matsin ollessa kesken. Kun vihdoin nelikko on saatu pöydän ääreen, edessä on yksi ikimuistoisimmista elokuvakohtauksista, jonka aikana varmasti tehdään uusi vaivautuneisuuden ja salakavalasti ilmassa kytevän toraisuuden maailmanennätys. Sanoja ei juuri tarvita. Kuvioihin sekoittuvat lapsuuden rankat kuvat Billyn suklaa-allergiasta ja surkeasta lapsuudesta.
Keskustelun kärsivän pojan, hellästi piruilevan tytön ja baseball-addiktien vanhempien keskustelun kruunaa äidin tylyäkin tylympi kommentti: ”Kaduttaa, että tein hänet. Se peli (Buffalon mestaruusmatsi vuonna 1966, of course) ei olisi saanut mennä sivusuun”. Sen jälkeen Billyn suhteen raivohulluun isään ja välinpitämättömään äitiin ymmärtää entistä paremmin.
Billyn ja Laylan poistuessa Baseball-hulluuden keskeltä taustoja tulee esiin yhä enemmän, ja Billykin paljastuu Buffalo-faniksi, joka on tuhonnut elämänsä vedonlyönnin avulla. Vedonlyöntikuvioissa vilahtaa myös vanha legendaarinen nyrkinheiluttaja Mickey Rourke. Taustojen paljastelun jälkeen parivaljakko suuntaa Laylan painostuksesta kahvilaan, jossa Billyn surkea menneisyys valkenee lisää, ja keilaradalle, jossa Billy kerrankin nauttii elämästään. Keilahallilla nähdään myös Christina Riccin silmiä hivelevän kaunis steppiesitys.
Myös loppukohtauksellaan elokuva jaksaa säväyttää: lopulta Billy on ajautunut tilanteeseen, jossa hän seisoo ase taskussaan, ja vaihtoehtoina ovat joko a) ampua omat ja erään toisen (viattoman) ihmisen aivot pitkin strippibaarin seiniä tai b) valita toisin, ja mennä nukkumaan entisen vankinsa ja nykyisen rakastettunsa viereen lämpimien lakanoiden alle. Järkkyneellä mielellä on suuria vaikeuksia päättää, kumpi on se oikea ja lopullinen vaihtoehto… sen enempää ei loppuratkaisusta uskalla sanoa.
Lopputekstien valuessa ruudulla, voin vain todeta Buffalo ’66:n säväyttäneen ja vakuuttaneen minut täysin. Elokuvan, joka saa kusihädänkin näyttämään noin riipaisevalta tai joka tekee vaivautuneesta ilmapiiristä taidetta, täytyy olla loistava. Välillä jopa Tarantinomaisiksi kehkeytyvät dialogit hurmaavat, kuten myös Riccin seisauttavan kaunis irrallinen steppiosio Gallon sävellysten tahdissa. Gallo itse täydentää Buffalo ’66:n täydelliseksi leffaksi maahan tippunutta linnunpoikaa muistuttavana ja pakkomielteisen pelon ruumiillistumalta näyttävänä Billynä.
Buffalo ’66 on tragikomiikkaa pursuava ja minimalistisen kaunis leffa, jonka loistavat näyttelijät kruunaavat. Sen kelpaa katsoa useaan otteeseen.
