Uusintakatselu Raimin hämistrilogiasta tuli päätökseen ja nyt on kakkososan arvostelun vuoro. Heti alkuun täytyy sanoa, että Spider-man 2 on koko trilogian paras ja se lukeutuu myös onnistuneimpiin sarjakuvafilmatisointeihin.
Peter Parker/Spiderman (Maguire) yrittää elää normaalia elämää, vaikka vastuun taakka painaa jatkuvasti sankarin muodossa. Työt eivät ota onnistuakseen, paras ystävä Harry (Franco) kantaa yhä kaunaa Spider-manille isänsä kuolemasta ja suhde rakkauden kohteeseen Mary Janeen (Dunst) on koetuksella. Kaikki tämä, koska Spider-man tuntuu tulevan aina kaiken väliin.
Samaan aikaan nerokkaan tohtori Otto Octaviuksen (Molina) fuusioreaktorikoe menee pahasti pieleen, hitsaten tämän selkäytimeen kiinni neljä metallilonkeroa. Tohtori mustekala on syntynyt kieroine suunnitelmineen terrorisoimaan New Yorkia.
Kakkososa on kaikilta osa-alueiltaan edellisosaa parempi ja kokonaisuudeltaan onnistunein koko trilogiassa.
Käsikirjoitus on ykkösosaa syvällisempi ja Peter joutuu tekemään tärkeitä päätöksiä elämäänsä koskien. Onko hänellä velvollisuutta olla Spider-man, jos se veloittaa hänen omasta elämästään joka tilanteessa? Myös hahmoja syvennetään paljon ykkösosasta ja pahis on tällä kertaa paljon paremmin kirjoitettu, kuin myös toteutettu. Alfred Molinan mustekala on traaginen hahmo, joka toimii lähinnä sen mukaan, minkä uskoo olevan oikein. Vaikka se sitten tarkoittaisikin useiden ihmisten hengenvaaraa. Myös ihmissuhteet ovat tässä todella paljon esillä ja Peterin, sekä M.J:n suhdetta syvennetään astetta enemmän. Draaman osuus on ykkösosaa suurempi ja itse Spider-man jää keskivaiheilla melko taka-alalle.
Raimi ohjaa jälleen tuttuun tapaansa todella viihdyttävästi, mutta myös draamaa painottaen. Visuaalinen ilme on jälleen erittäin komeaa ja ykkösosan vihollinen on korvattu tällä kertaa todella coolilla pahiksella aurinkolasejaan myöten. Erikoistehosteet ovat parantuneet kahdessa vuodessa huomattavasti ja Octaviuksen lonkerot näyttävät todella realistisilta. Ei ihme, että elokuva voitti Oscarin erikoistehosteistaan.
Toimintapuolella otetaan myös suuri harppaus edeltäjäänsä. Taistelut ovat paitsi jännittävämpiä, myös vauhdikkaampia ja komeampia. Erityisesti Octaviuksen pankkiryöstö on kokonaisuudessaan erittäin tyylikäs toimintakohtaus. Myös kellotorni on erittäin vaikuttava ja penkiltä teki melkein mieli nousta ylös hyppimään tunnelmassa mukana. Niin hyvin taistelut tempaavat mukaansa.
Raimi on tehnyt tiimeineen todella laadukasta työtä, jota kelpaa katsella useaan kertaan uudestaankin. Tämä on myös niitä harvoja jatko-osia, jotka menevät edeltäjänsä ohi. Sääli, että Spider-manin tähän asti loistavin tuleminen on jäänyt tähän elokuvaan, koska kolmas osa on monelta osin koko trilogian heikoin lenkki. Sen arvostelu on sitten asia erikseen.
