Unohdetuista, suotta unholaan jääneistä elokuvista puhuttaessa Gattaca, Andrew Niccolin reilun kymmenen vuoden takainen ohjaajadebyytti, pulpahtaa pinnalle hyvinkin kärkipäässä. Niccol toki pokkasi kunniaa ja mainetta vuotta myöhemmin maanmainion Truman Show’n käsikirjoituksesta ja on sittemmin ohjannut mm. S1m0nen ja Lord of War –leffan. Mutta kukapa muistaa uneliaan kauniisti lipuvaa pelinavausta, tulevaisuuteen sijoittuvaa ja geenimanipulaation painajaiskuvia saarnaamatta esittelevää, Gattacaa?
Gattaca-nimi rakentuu leffan teeman mukaisesti DNA:n osasista, typpiemäsosien tunnuskirjaimista G, A, T ja C (guaniini, adeniini, tymiini, sytosiini). Päähenkilöistä taasen suurin osa on tulevaisuudenkuvan henkeä edustaen koottu perimäaineksen parhaista osasista, tavoitteenaan luoda virheetön, täydellinen, jumalkuvainen ihminen. Ja kaiken “täydellisyyden” keskellä kulkee normi-ihmisiä, kuten meikäläiset asian ilmaisisivat, ilman ihmisen omaa luonnonvalintaa, luonnollisesti syntyneitä siis, alempiarvoisen osan pakotettuina. Tämä takaa hyvät lähtökohdat vahvalle elokuvakerronnalle.
Ethan Hawken tulkitsema Vincent on yksi epätäydellisistä, geenituotetun veljensä varjoon jäänyt, ja eliniältään lyhytikäiseksi julistettu. Mutta, aivan kuten Niccolin Truman Show’ssakin tosi-tv-tähteyteen pakotetulla, niin myös tämän tilanteen omaavalla “ali-ihmisellä” on unelmansa. Palavat halut ja pyrkimykset. Niinpä Vincent uhmaa sääntöjä ja alkaa rakentaa itselleen paikkaa avaruuslennolta, jonne kelpuutetaan vain virheettömimmistä virheettömimmät. Avuksi operaatioon löytyy Jerome Eugene Morrow (Law), joka lähinnä auttaa vain siksi, että pyrki ihminen mihin korkeuteen tahansa elämänsä hallinnassa, niin sattumalla on oma synkkä sijansa.
Gattaca on esimerkki elokuvasta, jossa kauniit palaset putoilevat paikoilleen itsestään. Michael Nymanin kieltämättä monotoninen ja niin herkkä soundtrack velloo taustalla ja yhteiskunta esittäytyy kumman steriilinä paikkana. Jude Law’ta on helppo erehtyä pitämään vain yhtenä naisväen suosikkina, kauniina poikana, mutta käsittämättömän upean sivuroolin äijä ruudulle luo. Leffan myötä omansa eli Umansa ainakin hetkeksi löytänyt Hawke saa silti paistatella vakavissa päävaloissa, unelmiin pyrkimisen vertauskuvana. Ja Gattacan kunniaksi on todettava, että kerrankin unelmiin kurkottelu kuvataan niin, ettei homma ala haiskahtamaan Amerikkalaisen Unelman pidennetyltä mainokselta, vaan oikeasti haavoittuvaisten ihmisten suossa tarpomiselta.
Gattaca yltää monella tapaa aivan Truman Show’n tasoon, sanoen asiansa Niccolille tyypilliseen sävyyn, ilman nimen, kannen ja teeman luomia ikäviä visioita laser-aseista ja avaruusseikkailuista. Golden Globe –ehdokkaana ollut tunnussävelmä ja veljesten ikimuistoinen, koko elämänjärjestystä uhmaava uintikisa piirtyvät mieleen terävimpinä. Mutta kokonaisuus on sekin niin pelottavan eheä, että välistä elokuvan sairaalloiset täydellisyysvisiot näyttävät kovin, kovin mahdollisilta, jopa todennäköisiltä. Ja silloinhan elokuva on onnistunut tehtävässään, viihdyttämisessä sanottavan kera.
