Oletteko koskaan olleet väittelyssä toisen ihmisen kanssa, tietäen, että te olette oikeassa? Mikä pahempaa, teistä tuntuu, että toinen, jota vastaan väität, tietää myös, että sinä olet oikeassa. Mutta silti tämä toinen ei pysty sitä myöntämään.
Siltä on varmasti täytynyt Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan 60 Minutes-ajankohtaisohjelman tuottajan, Mary Mapesin tuntua vuonna 2004. He tekivät juttua silloisen Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin armeijaurasta, vielä tarkemmin sen olemattomuudesta. Ensin Bush käytti suhteitaan hyväksi päästäkseen tälläiseen eräänlaiseen kunniakaartiin, mikä tarkoitti sitä, että hänen ei tarvinnut lähteä sotaan Vietnamiin. Mikä teki tästä vielä pahempaa, että samanaikaisesti, kun hänen olisi pitänyt palvella maataan edes tässä nimenomaisessa kunniakaartissa, hän oli poissa kokonaisen vuoden, muun muassa opiskellen Harvardissa. Yleisön huomio ei tämän nimenomaisen 60 Minutes-ohjelman jakson jälkeen kiinnity lainkaan itse presidenttiin vaan tarinan todisteiden aitouteen. Sekä Mapes, että 60 Minutes-ohjelman juontaja, kuuluisa uutisankkuri Dan Rather sekä koko tuotantotiimi joutuvat helvetilliseen piinaan, tutkintaan ja sitä seuraaviin oikeusjuttuihin ja erottamisiin.
Cate Blanchett on Mary Mapes ja Robert Redford on Dan Rather. Dennis Quaid, Topher Grace ja Elisabeth Moss esittävät ohjelman taustatiimin työntekijöitä. Redford on roolissaan luotsi – varma, vahva, uskottava. Kun katsomme häntä uutistenlukijana, ei ole epäilystäkään, että tämä mies osaa tehdä työnsä ja hyvin. En tiedä näyttääkö Redford hirveästi oikean elämän Dan Ratherilta, mutta hän saa loistavasti imitoitua tämän äänensävyn, painotukset ja tauot ja luotua uskottavan kuvan itsestään kansan rakastamana auktoriteettiäänenä. Siksi onkin erityisen vaikeaa nähdä hänen kohtalonsa, kuinka hänen uransa, jota hän on rakentanut pieteetillä monta kymmentä vuotta, murenee valheiden tieltä.
Tämä elokuva kuitenkin kuuluu sille nerokkuudelle, mikä on Cate Blanchettin parempaa kuin täydelliset näyttelijänlahjat. Hänen eleganssinsa ja luontainen helppous hänen asenteessa istuvat täydellisesti tämän naisen rooliin, jonka täytyy uskottavasti suunnata hektisesta uutisjutusta toiseen, joka kerta ammattimaisesti hoitaa työnsä ja samalla säilyttäen selviytymiskeinot, joilla tulla toimeen omien valintojen, menneisyyden, esimiehien, journalistisen omantunnon sekä oman perheen välillä. Ja sitten Blanchett elokuvan mehukkaimmissa kohtauksissa näyttään sen epätoivon, joka hahmonsa joutuu hyväksymään, kun hänen koko elämänsä kääntyykin ylösalaisin. Kaikki ne valinnat, joita hän on aikaisemmin tehnyt, jokainen hetki, jolloin hän on tuntenut itsensä ylpeäksi, ajat, jolloin hän on kokenut olevansa työnsä arvoinen toimittaja ja ne jutut, joita hän on tehnyt, on hän kokenut totuudeksi ja kun hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, se tuho, mikä näkyy Blanchettin silmissä, on käsinkosketeltavaa.
Topher Grace ja Dennis Quaid ja Elisabeth Moss kaikki komppaavat loistavasti. En ole itse asiassa nähnyt Quaidia aikaisemmin yhtä hyvässä kuosissa. Rakastuin myös elokuvan kerrontaan, sen soljuvuuuteen, dynamiikkaan ja käsikirjoituksen purevaan dialogiin, aitoihin ihmishahmoihin. Tässä ei tarvitse erikseen todeta jonkun hahmon olevan viisas, se välittyy katsojalle ihan tämän hahmon puheesta. Miksi myös pidin käsikirjoituksen henkilöistä, oli, että heidän ei tarvitse olla vain se yksi henkilö, kuten elokuvissa usein hahmot typistetään olemaan. Jonkun ei tarvitse olla se yksinomaan ilkeä ihminen tai yksinomaan tyhmä ihminen tai yksinomaan uhri tai yksinomaan sankari. Tämä kulminoituu tässä elokuvassa siihen, että tuloksena on moniulotteisempi kerronta.
Pidin erityisesti elokuvan musiikista, joka upeasti painottaa tämän modernin historiateoksen kohtauksia, jotka parhaiten muistetaan näistä tositapahtumista. Se, kun Dan Rather viimeisen kerran juontaa CBS-kanavan uutislähetyksen on varmasti monen mielessä, kuka sen silloin näki ja kun elokuva tulkitsee tämän kohtauksen, nostaa se sen uudelle tasolle, kun viulut tunnelmallisesti säestävät tätä katkeransuloisen kohtauksen sävyä.
Elokuva pohjautuu Mary Mapesin itse kirjoittamaan kirjaan tapahtumista. Kirjan nimi on Truth and Duty: The Press, the President, and the Privilege of Power. Totuuden ja vallan välillä tosiaan on hiuksenhieno raja. Vaikka tietäisit totuuden, mutta sinulla ei ole valtaa, saattaa tiesi käydä mutkaiseksi. Jos taas sinulla on valtaa ja vain vaikka osa totuudesta tai edes uskottava valhe, on se jo vaarallinen yhdistelmä. Truth, elokuvana, kertoo sielukkaalla, voimakkaalla tavalla totuuden merkityksen vallan ja valheiden välissä. Se, kuka on oikeassa ei välttämättä tarkoita mitään, vaan se kuka huutaa koviten olevansa oikeassa.
Truth on yksi hienoimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kuinka se on ikään kuin vanhanaikainen sankarimyytti, tästä Mary Mapes-hahmosta, mutta samalla se on myös kuvaelma uhrista, joka joutuu hyväksymään häviönsä suuremman vihollisen edessä. Tämä on tasapaino, jota hyvin harvoin elokuvassa saavutetaan. Lopputuloksena on hyvin kerrottu tarina totuudesta.
